Cobra Band villitsi Libertessä

Living Coloursin house band villitsi kansaa Kallion Libertessä lauantaina 21.1.2011. Paikalle saapui sukeltajia ympäri Suomea ja keikka olikin loppuunmyyty. Tässä muutama näytepala Cobra Bandin omintakeisesta soitannasta.

YouTube-näyte: http://www.youtube.com/watch?v=FHp9BiJv8xw

Living Colours Dive Resort ja sukelluskeskus sijaitsee trooppisella Bunakenin saarella Manadon kaupungin edustalla Pohjois-Sulawesilla, Indonesiassa. Lue lisää: www.livingcolours.fi. 

Joululoma 2011: Saatanallinen sukellussafari Similanilla

Olin unelmoinut sukellussafarista eli niin sanotusta liveboardista jo pitkään. Ajatus siitä, että saisin sukeltaa kolme-neljä kertaa päivässä kolmen päivän ajan, tuntui unelmalta. Tehtäväni olisi vain sukeltaa, syödä ja nukkua. Mutta toisin kävi. Sadunhohtoinen sukellusretki muuttui piinaavaksi painajaiseksi.

Olimme varanneet Markun kanssa jo hyvissä ajoin syksyllä kolmen päivän ja kolmen yön sukellus- ja snorklaussafarin suomalaisesta sukelluskeskuksesta Chalong Sea Sportista, jota eräs tuttavamme meille suositteli. Kolmen päivän ohjelmaan kuuluivat Similanin saaristo ja Ko Bon. Neljän päivän safariin olisi kuulunut myös Ko Ta Chai sekä kuuluisa Richelieu Rock.

Himobailaajat Seductionissa

Jouluaaton aamuna aamukuudelta istuskelimme Patong Beachillä majatalomme portailla, seurailimme viimeisten juhlijoiden paluuta hotelleilleen ja odottelimme kyytiä Thap Lamun satamaan, josta meidät kuljetettaisiin tukialukselle M/V Blue Starille.

Matka pikkubussilla kesti puolitoista tuntia ja satama sijaitsi  ihan lähellä Khao Lakia. Olisi kyllä ollut järkevämpää majoittua Khao Lakiin, mutta olimme päättäneet käydä tutustumassa Sedu Koskisen yökerhoon, Seductioniin, joka sijaitsee Patongin bilekadulla, Bangla Roadilla.

Seductionissa hetken ympärillemme vilkuiltuamme totesimme olevamme paikan vanhimmat ja tanssimisen sijaan keskityimmekin tunnin ajan kossuvissyn juomiseen, jonka jälkeen lähdimme nukkumaan. Se siitä biletyksestä sitten!

Thap Lamun satama oli oikeastaan keskus, jonne ihmiset koottiin ja josta heidät lähetettiin eri kohteisiin snorkaalaamaan, sukeltamaan ja kalastamaan. Me matkustimme erään snorklausryhmän mukana speedboatilla eli pikaveneellä Similanille, jossa Blue Star jo meitä odottelikin. Samaa matkaa meidän lisäksi tulivat yksi suomalaispariskunta ja yksi ruotsalaispariskunta sekä yksi divemastereistamme.

Sukellussafarin matkanjohtaja Darren tuli hakemaan meidät kumiveneellä eli dingillä. Matkatavarat vietiin ensin ja sitten pakkauduimme kaikki yhdeksän ihmistä kiikkerännäköisen dingin kyytiin. Hyvinhän se meni.

Laivaan astuttuamme ensitöiksemme laitoimme sukelluspaketit kuntoon. Edellisestä sukelluksesta kun oli taas se puoli vuotta, katselin alkuun ihmeissäni tasapainotusliiviä ja regulaattorin piuhoja. Katsoin mallia muilta ja sain apua thaimaalaiselta hyvyilevältä ja avuliaalta henkilökunnalta. Sain kuin sainkin paketin kuntoon. Myös oman ryhmäni divemaster Juho, nuori pellavapää kävi esittäytymässä.

Sitten nousimme kolmoskannelle, jossa sijaitsi laivan salonki. Darren esitteli meille ripeästi laivan paikat ja tavat sekä opasti meidät hytteihimme. Olimme varanneet ns. parhaan hytin ykköskannelta, jossa oli jääkaappi ja ilmastointi sekä ekstrana parisänky.

Puhtaat valkeat lakanat

Saimmekin oikein tilavan keulahytin, joka ensialkuun näytti paremmalta kuin mitä sitten loppujen lopuksi oli. Hyttejä oli mainostettu siisteiksi ja tyylikkäiksi, jota ne varmaan joskus aikoinaan olivatkin olleet. Meillä ainakin oli likaiset petivaatteet ja patja, josta puuttui iso reunapala. Lähin kylpyhuone sijaitsi portaiden yläpäässä kakkoskannella, eikä märkiä uikkareita ja pyyhkeitä saanut mihinkään kuivumaan. Ja nyt valitus seis, huomautin itselleni, se oli ihan hyvä hytti.

Veimme matkatavarat pikaisesti paikoilleen ja palasimme salonkiin sukellusbriiffiä varten. Siellä tapasimme muut kanssasukeltajat, jotka olivat jo toista päivää safarilla, ja olivat käyneet aamusukelluksella. Meitä oli yhteensä 13 sukeltajaa, matkanjohtaja, kolme divemasteria, kapteeni, kaksi kokkia ja neljä apumiestä. Kerrottakoon myös, että yksi kanssasukeltajistamme on yksi Suomen suosituimpia naisartisteja.

Saari numero 9

Matkanjohtaja Darren esitteli seuraavan sukelluskohteen, joka oli Similanin saari numero 9. Similanin saaristo sijaitsee noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Khao Lakista länteen. Se koostuu yhdeksästä saaresta ja sen alueella sijaitsevat Thaimaan parhaimmat sukelluskohteet. Saaristossa on lukematon määrä erilaisia sukelluskohteita, vaihdellen leppoisasta virtasukelluksesta jylhien kanjoneiden kautta rikkaisiin koralliriuttoihin ja hylkyihin.

Darren briiffasi meitä kohteen olosuhteista ja nähtävyyksistä. ”Nice and easy”, hän sanoi. Minua jännitti. Kuului ”Let´s go diving” ja kaikki säntäsivät kakkos- eli sukelluskannelle. Kauhea hoppu, kiroilin mielessäni.

Sukelluskannen valtasi kova touhu ja tohina, kuten aina. Huomasin, että olin unohtanut laittaa painovyön valmiiksi. Olin aivan tumpelo ja sain taas apua apumieheltä. Oman ryhmäni kokoonpano oli jäänyt minulle epäselväksi, enkä edes tiennyt kuka oli parini. Yritin parhaani mukaan tehdä paritsekkauksen yksikseni.

Sitten laiva pysähtyi, antoi äänimerkin ja ensimmäiset hyppäsivät jättiloikalla mereen. Laahustin viimeisenä räpylöineni laivan reunalle. Hyppäsin, näytin ok-merkin ja uin divemasterin läheisyyteen. Vasta pinnan alla näin ryhmämme lopullisen kokoonpanon: Pirkko ja Pekka (heihin olinkin jo tutustunut, koska he tulivat samaa matkaa kanssamme) sekä Maija ja Matti. Koska minulla ei ollut paria, pysyttelin divemasterin vanavedessä.

Tiedoksi kaikille lukijoille, että olen muuttanut kanssasukeltajien nimet yksityisyyden takia. Chalong Sea Sportin henkilökunnan nimet ovat oikeita.

Tietysti minulle tuli ongelmia maskin kanssa, kuten aina. Se meni huuruun ja päästi vettä sisään. Olin jo varma, että minun pitää nousta pintaan, mutta sinnittelin kuitenkin ja tyhjensin maskia tiuhaan tahtiin. Olin kuitenkin tyytyväinen, että tasapainoni osui heti kohdalleen.

Lähes tunnin sukelluksen jälkeen lähdimme nousemaan pintaan. Divemaster otti pintautumispoijun eli sukellusnakin esille, jonka avulla tukialus havaitsisi meidät ja tulisi poimimaan kyytiin. Ensimmäinen sukellus oli onnellisesti ohi. Näkemästäni en muista juuri muuta kuin ison mureenan, muutoin huomioni kiinnittyi kaikkeen muuhun sähläykseen.

Matkapahoinvointia

Merenkäynti tuntui voimistuvan ja tunsin itseni pahoinvoivaksi. Syötyämme lounaan paha olo helpotti hieman. Ruokahuollosta muuten sen verran, että koko reissun parasta antia oli hyvä ruoka. Ihmettelimme, miten kokit pienessä laivakeittiössä ja kovassa merenkäynnissä pystyivät loihtimaan niin hyvää ruokaa. Hyvä ruoka, parempi mieli, totesimme.

Toinen sukellus lähti liikkeelle yhtä huonosti kuin ensimmäinenkin. Tällä kertaa alasmeno oli niin vauhdikasta, etten ehtinyt tasaamaan paineita ja maskiin syntyi, onko se nyt ali- vai ylipaine, mutta silmät meinasivat pullistua päästä. Oli kuristava olo. Vihdoin sain puhallettua maskin nenäonteloon ilmaa ja tilanne laukesi.

Virtaukset voimistuivat ja näkyvyys huononi, mutta nähtävää oli paljon, ei mitään spesiaalia, mutta korallit olivat upeita ja kalat värikkäitä, juuri niin kuin hyvässä sukelluskohteessa on. Yhden kerran divemaster viittoi sen verran innoissaan, että tiesin jotain spesiaalia olevan lähellä, mutta itse en nähnyt sitä. Se oli kuulema joku hai.

Päästyäni takaisin laivaan olin lopen uupunut aikaisesta aamuherätyksestä, merenkäynnin aiheuttamasta pahoinvoinnista ja itse sukelluksen rasituksista johtuen, joten päätin mennä päiväunille. Siinä vaihtaessani kuivia päälle, katsoin peiliin ja huomasin, että silmänympärykseni olivat pienen pienillä mustelmilla.

Säikähdin ja olin varma, että minulla oli dekompressiotauti. Menin makuulla ja tunnustelin itseäni. Heikottaako? Kyllä. Huimaako? Ei. Kutiseeko tai pisteleekö? Ei, ehkä. Onko tunnottomuutta? Ei. Sitten nukahdin. Herättyäni päätin jättää yösukelluksen väliin. En ollut koskaan sukeltanut pimeällä ja siihen keskittyminen väsyneenä ei tuntunut fiksulta.

Katselin kuitenkin silmä tarkkana kun yösukeltajat lähtivät matkaan. Olimme jo uudessa sukelluskohteessa Ko Ta Chailla, joka sijaitsee Similanilta pohjoiseen. Oli jotenkin lopullinen olo, kun sukeltajat hyppäsivät mereen ja vajosivat pimeään syvyyteen taskulamppuinensa. Jos tuolta kaikki tulevat takaisin, voin harkita sitä huomenna, sanoin Markulle. Ja niihän heidät kaikki sieltä poimittiin takaisin. Laivaan nousu oli vaikeaa jo Similanilla, mitähän se mahtoi olla nyt, kun merenkäynti avomerellä oli aivan toista luokkaa.

Hyvää Joulua!

Tukialuksen erikoisuus oli sauna, jonne yösukeltajat ja Markku ryntäsivät. Se oli samalla joulusauna, oli nimittäin jouluaatto. Darren tosin huomautti, että sauna ja olut, kuten kaikki sukeltajat tietävät, eivät ole hyväksi, mutta hän oli kuitenkin oppinut, että me skandinaavit olimme immuuneja.

Sitten olikin jouluillallisen aika. Thaimaalainen keittiöhenkilökunta oli loihtinut meille kinkkua ja kalkkunaa, nam. Olin edelleen huonovointinen, enkä oikein jaksanut nauttia illallisesta. Piristyin hetkeksi, kun juttelimme Pirkon ja Pekan kanssa. He olivat sporttinen pariskunta ja Pekka harrasti kaikkea mahdollista maassa, vedessä ja ilmassa. Hänen työnsä liittyi ainakin valokuvaukseen. Hän oli myös kokenut sukeltaja, kun Pirkko puolestaan oli aloittelija ja hänellä oli vasta reilut kymmenen sukellusta takanaan. Meillä oli mukavaa ja tunsimme olevamme samalla aaltopituudella.

Menimme kymmenen jälkeen sänkyyn, mutta nukkumisesta ei tullut mitään. Ensin laiva keinui puolelta toiselle ja sitten yöllä kahden aikaan laiva starttasi ja lähdimme vielä ulommas merelle, Richelieu Rockille.

Richelieu Rock on kuulema rankattu kymmenen parhaimman sukelluskohteen listalle. Se tunnetaan suurista pinaakkeleista, jotka ovat täynnä elämää. Siellä voi nähdä mm. harlekiinirapuja ja merihevosia samalla kun barracuda-, trevally- sekä fusiler-parvet kulkevat ohitse. Siellä viihtyvät myös valashait ja mantat.

Jälkeenpäin hoksasin, että sen ei pitänyt edes kuulua meidän kolmen päivän ohjelmaan, mutta siellä olimme - meren armoilla. Matkanteko oli yhtä ryttyytystä ja erityisesti keulahytti ryskyi ja paukkui. Se siitä nukkumisesta. Aamuherätys oli jo puoli seitsemältä, briiffi kymmentä vaille ja sukellus varttia yli seitsemän. Olin väsynyt, mutta pinnistelin itseni liikkeelle.

Richelieu Rock

Nyt alkutoimet sujuivat jo sutjakammin ja sukellus muutenkin lähti liikkeelle mukavasti. Maskikin toimi moiteettomasti. Sitten jouduimme voimakkaisiin virtauksiin. Kaikille sukeltajillehan opetetaan, että vastavirtaan ei kannata rimpuilla, vaan pitää uida virran läpi. Tällä kertaa me puskimme virtaa vasten ihan tosissaan. Hengästyin itsekin toden teolla.

Yhdessä kovassa virtapaikassa vain Pekka pääsi läpi meidän muiden jäädessä virran vietäväksi. Katselin ihmeissäni, mitä nyt tapahtuu, kun yksi ryhmän jäsenistä katosi. Divemasterimme elehti, ettei tiedä minne Pekka hävisi ja niin jatkoimme sukellusta muina miehinä. Minun mielestä meidän olisi pitänyt nousta pintaan minuutin etsimisen jälkeen, mutta seurasin divemasteria uskollisesti. Sukellus tosin jäi lyhyeksi muutenkin, kun kaikkien ilmat hupenivat vastavirtaan polkemisen takia.

Nousimme hiljalleen pintaan ja tukialus saapui noutamaan meidät. Laivasta heitettiin nailonköysi, jonka avulla meidät hinattiin lähemmäs. Sitten yritimme vuorollamme nousta ylös laivaan. Se oli hurjaa. Aallokko heitteli meitä edestakaisin, kuin olisi pesukoneessa pyörinyt. Kun minun vuoroni tuli ja sain portaista kiinni, yritin ottaa räpylät pois ja nousta veneeseen. Aallokko heitteli ja palasin aina lähtöpisteeseen. Otin myös regulaattorin liian aikaisin pois suusta ja vedinkin aikamoisen määrän suolavettä sisuksiini. Kovan taistelun jälkeen pääsin ylös.

Lentävä jääkaappi

Aamupala katettiin salonkiin. Laiva heittelehti sivutuulessa ja kaikki muu siinä mukana. Tavaroita ja ihmisiä lenteli puolelta toiselle. Ihmeen kaupalla aamupalatarvikkeet pysyivät tarjoilupöydällä. Koska lautasella ei oikein pysynyt mikään, kokosin kahden paahtoleivän väliin paistetun kananmunan ja pekonisiivun, länttäsin ne tiukasti yhteen ja vein Markulle, toisella kädellä milloin pylväästä ja milloin pöydästä kiinni pitäen. Sitten palasin takaisin ja tein itselleni samanlaisen. Kahvia en edes yrittänyt hakea.

Hetkittäin tuntui, että liikehdintä tasaantuisi, mutta sitten taas rytisi, eikä kukaan voinut mitään. Tavarat baaritiskiltä sinkoutuivat lattialle, iso jääkaappi luisui baaritiskin takana puolelta toisella ja isoja vesitynnyreitä viskautui mereen. Kuin onnen kaupalla, kenellekään ei sattunut mitään, eivätkä lentävät esineet osuneet kehenkään, eivätkä jääkaappi tai vesitynnyrit murskanneet ketään allensa. Olin kauhuissani. Thaimaalainen henkilökunta tapansa mukaan vain naurioi, joka on siis aasialainen tapa reagoida hämennykseen.

Päätin, että tässä kohteessa en enää toista kertaa sukella ja huojuin hyttiin seinistä kiinni pitäen. Heittäydyin sängylle selälleni ja yritin liimautua patjalle niin litteäksi, etten pyörisi puolelta toiselle. Haistatin pitkät seuraavalle briiffille ja laitoin nukkumaan. Onnksi uni tuli.

Ennen lounasta pyysin puhutella Darrenia ja kysyin häneltä, olimmeko menossa jo rauhallisemmille vesille. Kerroin myös, etta hyttiimme tuli yhdesta pienestä ikkunasta vettä sisään, kun laiva kallistui riittavasti sille puolelle. Hän kertoi, ettei voi merenkäynnille mitään. Totta kai ymmärsin sen, eihän hän sentään jumala olllut (kiitos jumallalle siitä), mutta hän oli kuitenkin vastuussa safarin reitistä ja sukelluskohteista.

Mielestäni olosuhteet Richelieu Rockilla olivat liian rankat huvisukeltajille ja pyysin häntä huomioimaan ne. Pelkästään oleminen laivalla oli yhtä helvettiä, puhumattakaan laivalle nousemisesta, jossa moni oli vaarassa loukata itsensä ja hörpätä suolavettä kiduksiinsa. Helpointa ja turvallisinta olikin veden alla.

Lounas sujui lähestulkoon samanlaisissa merkeissä kuin aamiainenkin. Olin turhautunut ja raivoissani. Auvoinen sukellussafari oli muuttunut eloonjäämistaisteluksi niin laivalla kuin meressä. Laivan olosuhteet olivat jopa vaaralliset. Koko ajan piti pelätä sinkoutumista puolelta toiselle, kaatumista liukkaalla lattialla tai tavaroiden osumista päähän tai jäämistä jääkaapin alle.

Ko Ta Chai

Olimme matkalla seuraavaan sukelluskohteesee Ko Ta Chaille. Päivän kolmas sukellus, tai minulle siis toinen, sujui yhtä hulvattomasti kuin aikaisemmatkin. Sen verran kuitenkin sovimme etukäteen, että olisin kolmantena pyöränä Maijan ja Matin kanssa, minulla kun ei ollut omaa paria.

Näytimme merkin, joka tarkoittaa pinnan alle menemistä ja lähdimme laskeutumaan. Jostain syystä Matti jäi pinnalle killumaan. Jäimme Maijan kanssa odottelemaan. Laskeuduimme kuitenkin pohjaan ja divemaster lähti pintaan tutkimaan tilannetta. Odottelimme keskenämme viitisen minuuttia, eikä divemasteria kuulunut takaisin. Maija ehdotti pintaan nousua ja vastasimme ok. Lähdimme rauhallisesti ylöspäin kunnes näimme Juhon tulevan. Jatkoimme sukellusta.

Jälkeenpäin ilmeni, ettei Juho ollut löytänyt Mattia. Toivoimme vain, että hän oli päässyt takaisin veneelle, kuten olikin. Jälkeenpäin ilmeni myös syy, miksi Matti oli kadonnut – hän oli unohtanut painovyön matkasta.   

Olin järkyttynyt. Koskaan aikaisemmin ei ollut käynyt niin, että joku ryhmästä olisi hävinnyt. Jäin miettimään, mitä itse tekisin samassa tilantessa. Kovan merenkäynnin takia sukellusnakki oli ihan ehdoton apuväline ja jokaisella olisi pitänyt olla oma nakki mukana. Jos jotain myönteistä hakee, niin se oli se, että opin näillä sukelluksilla vielä paremmin pitämään huolta itsestäni ja ymmärtämään sukellusparin tärkeyden.

Auringonlaskun sukellus

Yösukellus tai itse asiassa tällä kertaa auringonlaskunsukellus tapahtui Ko Bonilla, joka sijaitsee Similanilta parikymmentä kilometriä koilliseen ja siellä tavataan usein isoja mantoja. Onnekkaimmat saattavat nähdä jopa valashain.

Minulta sukellus jäi taas väliin. En jaksanut, enkä uskaltanut lähteä, kun laivaan nousu oli niin hankalaa valoisallakin. Ja hyvä etten lähtenytkään, sillä Pekka kertoi, että sukellus oli ollut varsinainen seikkailu. Juho kun ei tuntenut paikkoja, hän ryhmänsä kanssa seuraili Darrenia, joka johdatti hedät sellaiseen vastavirtaan, että ihmiset joutuivat pitämään kiinni kivistä ja kallionkoloista.

Erään toisen laivan divemaster oli kuulemma vastaantullessaan ilmoittanut Darrenille, että vastavirta on niin kova, ettei kannata yrittää, mutta jääräpäisesti hän jatkoi. Vastavirran takia Matilla loppui ilmat kesken sukelluksen ja hän tuli ylös parihengityksellä.

Pekka kuulema antoi Darrenin kuulla kunniansa saunassa, mutta eihän hän palautetta ottanut vastaan, minkä kyllä tiesimmekin. Olimme nimenneet Darrenin natsijohtajaksi, joka olosuhteista ja ihmisistä piittamaatta pitäytyi suunnitelmassaan. Darren oli kuulema työskennellyt laivassa seitsemän vuotta, josta voisi ajatella, että hän olisi suveneeri ammattilainen. Aika oli kuitenkin tehnyt hänestä välinpitämättömän ja piittaamattoman itsevaltiaan. Jos hän selviää näissä olosuhteissa, on kaikkien muidenkin selvittävä.  

Olimme ystävystyneet Pirkon ja Pekan kanssa ja illallisella spekuloimme tilannetta. Myös he olivat tyytymättömiä. Koimme epäreiluksi myös sen, että ryhmämme divemaster oli ensikertalainen Similanilla ja meiltä jäi sen takia paljon näkemättä. Hänen ryhmänohjaustaidot olivat puutteelliset ja tunsimme olevamme vedessä oman onnemme nojassa.

Viimeiset sukellukset

Menimme aikaisin nukkumaan ja saimme jopa nukuttua. Aamuherätys oli vasta klo 7.15 ja aamun ensimmäinen sukellus onnistui hyvin. Kukaan ei kadonnut, emmekä menneet vastavirtaankaan kuin muutaman kerran satunnaisesti. Jännittävintä oli se, kun ryhmittäydyimme vedenalaiselle kallionkielekkeelle ja pitelimme siitä kiinni. Ensin en ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta sitten hoksasin, että odottelimme mantoja. Vaikka niitä ei tullut, sukellus oli onnistunut, tosin laivaannousu edelleen yhtä taistelua.

Aamupalan jälkeen maksoin Darrenille Similanin luonnonpuiston vaatimat maksut. Emme olleet jutelleet palautteeni jälkeen mitään. Hän kertoi, että Similanin ja Chalongin välillä on nelimetriset aallot ja siksi poikkeuksellisesti ja turvallisuuden takia palaisimmekin Thap Lamuun. Olin tyytyväinen.

Olimme palanneet avomereltä takaisin Similanin saaristoon ja merenkäynti saarten suojissa oli hieman laantunut. Se olikin sitten viimeinen sukellukseni, sillä seuraavan päivän lennon takia piti pitää 24 tunnin tauko. Viimeinen sukellus oli todella hieno. Rauhallinen ja rentoutunut ja sen ansiosta jäi hyvä maku suuhun.

Kuolleet korallit

Lounaan jälkeen pääsimme maihin. Saari oli sama saari, jossa vuonna 2004 piipahdimme purjehdusreissullamme, ja jossa dingimme meinasi karata nousuveden takia.

Markku pääsi ensimmäistä kertaa snorklaamaan. Se kun oli ollut merenkäynnin takia mahdotonta muualla. Saaren edustalla oleva koralli oli kuitenkin kuollut ja nähtävää ei juurikaan ollut. Nautimme kuitenkin meressä olemisesta. Olimme saarella tunnin verran ja sitten palasimme laivalle. Kun muut lähtivät sukeltamaan, me menimme päiväunille.

Koko safarin viimeinen sukellus oli jo viiden aikoihin. Menin haikeana katsomaan salonkikannelta, kun sukeltajat lähtivät matkaan. Palattuaan he ryntäsivät ensin jääkaapille hakemaan kaljaa ja sitten saunaan. Mekin otimme oluet Pirkon ja Pekan kanssa. Tunnelma oli katossa. Laiva ei keikkunut, emmekä me sen mukana.

Kun illallisaika koitti, Darren ilmoitti, että palaammekin Chalongiin. Aallot olivat kuulema kapteenin mukaan laantuneet. Matkaan päästyämme sama vanha helvetti pääsi irralleen, paitsi että merenkäynti oli vielä kovempaa kuin aikaisemmin.

Teimme ketjun, että saimme haettua ruokaa ja ruokalautaset pöytään. Syödessäni pidin kiinni penkin reunoista. Välillä tuntui, että laivan meno tyssäsi vastaan tulevaan aaltoon. Rytinä ja pauke oli valtava. Ja kaikki taas lensi puolelta toiselle.

Selvisimme hengissä

Sitten rytisi ja kunnolla. Kuulosti siltä, että jotain meni rikki veneen keulassa. Vitsailimme, että keulaportti se vain aukesi. Jep, jep ja kun se keulaportti olisi sijainnut juuri meidän keulahytissämme.

Yksi kaveri alakerrasta takaisin tullessaan heitti herjaa, että meidän luksuskannella oli kymmenen senttiä vettä. Nauroimme, vaikka siinä oli puolet tottakin. Hyttiimme oli nimittäin tullut vettä ikkunasta, josta sitä ei todellakaan pitäisi tulla. Olin kertonut siitä Darrenille jo aiemmin, mutta hän ei pitänyt sitä minään. Katsoi minua vain kuin idioottia.

Otimme kaljat ja toisetkin, sillä meitä ei huvittanut mennä hyttiin. Lopulta annoimme periksi ja toivotimme hyvät yöt. Jo portaista näin, että vettä oli tullut sisään, sillä vanha t-paita, jonka olimme laittaneet oven edustalle ovimatoksi, roikkui märkänä oven raosta. Tarkistin tuhot ja totesin reppuni ja siinä samalla tavaroideni kastuneen. Aasettauduimme yöpuulle, kun taas rytisi ja nyt ikkunasta syöksähti pari ämpärillistä vettä sisään.

Olimme aivan tolaltamme. Markku ryntäsi takaisin salonkiin. En tiedä, mitä hän sanoi, ei ainakaan mitään kaunista, mutta yksi divemaster ja thaimaalainen kokki tulivat tarkistamaan tilanteen. Darren ei viitsinyt vaivautua. Vaihdoimme hyttiä.

Otin pelastusliivit lähelle ja makoilimme sängyllä. Emme uskaltaneet laittaa nukkumaan. Torkuimme siinä tovin, kunnes nukahdimme joksikin aikaa. Vihdoin aamuyöstä olimme perillä ja merenkäynti laantui. Ei sillä, laiva keinui vielä aika tavalla, mutta ryske ja pauke olivat ohi. Katsoimme toisiamme ja kiitimme, että olimme selvinneet hengissä.

Lopputili ja lomarahat

Aamiaisella kihisin raivosta. Olin sitä mieltä, että niin Darren kuin kapteenikin ansaitsisivat potkut. Mielestäni he olivat vaarantaneet turvallisuutemme ja ottaneet liian suuria riskejä niin asiakkaiden ja henkilökunnan kuin yrityksen omaisuudenkin suhteen.

Kertasimme Pirkon ja Pekan kanssa yön tapahtumia. Pirkko kokeneena purjehtijana kertoi nukkuneensa pelastusliivit päällä. Eikä tässä vielä kaikki. Tuulettimen eturitilä oli tippunut yöllä hänen päähänsä. Onnkesi ei koko tuuletin, se olisikin jo ollut varsin vakava tilanne keskellä ei mitään.

Chalong Sea Sportin johtaja ilmestyi laivaan aamiaisen aikana. Hän etsi Pekan käsiinsä, koska he olivat tuttuja entuudestaan, tosin kaukaiselta ajalta. Kun he olivat vaihtaneet tärkeimmät kuulumiset, pyysin johtajaa istuutumaan, sillä meillä oli hänelle huonoa palautetta annettavana.

Kerroimme näkemyksemme sukellusreitin ja –kohteiden sekä laivassa elämisen turvallisuudesta. Pirkko ja Pekka vahvistivat näkemyksemme ja Pekka sukeltajakonkarina kritisoi myös sukellusten turvallisuutta ja järjenmukaisuutta. Johtaja otti palautteen hienosti vastaan, mutta tiedä häntä, johtaako se toimenpiteisiin. Toivottavasti, mutta tuskinpa.

Vihdoin ja viimein pääsimme poistumaan laivasta, vieläpä täysissä sielun ja ruumiin voimissa, kohti uusia seikkailuja. 

Budapestin maraton 2011

Etsin oman lähtöpaikkani reilusti neljän ja puolen tunnin jäniksen takaa, ihan peränpitäjien joukosta. Markku puolestaan etsiytyi kuuden minuutin kilometrivauhtia juoksevien joukkoon.

Budapestin maratonille, joka oli minulle neljäs ja Markulle yhdestoista, osallistui vain noin 3 500 juoksijaa. Tämä oli yksi syy, miksi valitsimme juuri Budapestin, emmekä esimerkiksi ylisuurta Berliiniä. Osallistujien joukossa tuntui olevan paljon myös suomalaisia juoksijoita kannustusjoukkoineen.

Hengitin syvään ja hartaasti ja yritin laskea sykkeitä, jotka pelkästä jännityksestä olivat jo yli sadassa. Seurasin erilaisiin asuihin pukeutuneita juoksijoita kuten Rubikin kuutioon pukeutunutta seniorikansalaista. Kauhulla ajattelin, minkälaiset rakot kuutio kantajaansa hankaa.

Sitten kuulin, kun kohahti ja etujoukot lähtivät matkaan. Meni kuusi ja puoli minuuttia ennen kuin itse olin lähtöviivalla. Käynnistin sykemittarini ja siinä samalla myös chip-laite piippasi ajanoton käynnistymisen merkiksi.

Oli aamukymmenen. Aurinko oli jo noussut, mutta oli vielä viileää ja raikasta. Säätiedotus oli luvannut 25 astetta, mutta tiesin, että auringossa lämpö tulisi nousemaan kolmeenkymmeneen.

Juoksimme Sankareiden aukion läpi kohti Andrassy katua, joka vei meidät Tonavan rantaan. Käännyimme ensin etelään, tulimme samaa reittiä takaisin ja jatkoimme ylös pohjoiseen. Ja taas samaa reittiä takaisin kunnes juoksimme Ketjusillan yli Budan puolelle. Matka jatkui rantaa myöten ylös pohjoiseen. Tähän asti olimme päässeet menemään varjoissa, mutta nyt alkoi pitkä ja aurinkoinen suora. Reitti oli tasainen, joka oli toinen syy valintaamme, ja kulki Budapestin suosituimmilla ja kauneimmilla alueilla.

Matka ei tapa, vaan vauhti

Juoksu kulki hyvin ja olin kiinni viiden tunnin alituksessa. Edellisestä maratonista oli kuitenkin kaksi ja puoli vuotta, joten jännitin kovasti. Tiesin, että uuteen ennätykseen ei ollut mahdollisuuksia, sillä harjoituskilometrejä ei ollut kertynyt riittävästi, erityisesti pitkiä, yli 20 kilometrin lenkkejä oli liian vähän.

Juttelin matkan varrella kahden suomalaisen maratonkonkarin kanssa ja heilläkin oli tavoitteena viisi tuntia. Toinen heistä oli aikoinaan juossut alle neljän tunnin, mutta nyt hänelle riitti viisi. He siinä tuumailivat, että tällä helteellä voi laskea noin puoli minuuttia per kilometri lisää aikaa ja muistuttivat, että pitää ottaa rauhallisesti, sillä kuumuudessa sykkeet nousevat helposti liian korkealle.

Puolessa välissä olin edelleen vauhdissa ja olin saanut sykkeet hyvälle tasolle. Ne pyörivät tasaisesti noin 150:ssa. Näin Markunkin. Hän oli hyvissä voimissa, vaikka aamu olikin ollut vaikea... vatsaongelmia. Uskoin hänen juoksevan pikkuisen reiluun neljään tuntiin.

Matkan varrella oli menoa ja meininkiä kuin Forssassa konsanaan. Bändit soittivat poppia, joka antoi mukavasti voimia ja eräässä kadunkulmassa oli oikein klassista musiikkia soittava orkesteri. Ja tietysti paikka paikoin ämyreistä kuului myös discoa. Jorasin innoissani mukana. Hehkutin mielessäni, että enää yhdeksän kilometriä kolmeenkymppiin ja sitten ei olekaan kuin 12 kilometriä maaliin.

Maraton alkaa vasta kolmenkympin jälkeen

Kolmekymppiä alkoi häämöttää. Aurinko porotti taivaan täydeltä ja onneksi juomapisteitä oli riittävästi. Mutta sitten tapahtui jotain. Jaloissa alkoi tuntua todella pahalta. Ne olivat kuin puupökkelöt. Aina välillä parahdin, kun kävi niin kipeää. Kipu ei ollut yhdessä tietyssä paikassa, vaan kaikkialla jaloissa. Olin juomapisteillä kävellyt muutaman askeleen, jotta sain juotua läikyttämättä, mutta nyt kävelymatkat alkoivat pidentyä.

Matka alkoi todella muuttua tuskaisaksi. Sanonta, että maraton alkaa vasta kolmenkympin jälkeen, osoittautui jälleen kerran todeksi. Mielenkiintoista kuitenkin oli se, että kyse oli pelkästään jaloista, sillä muuten tunsin oloni hyväksi ja energiseksi, josta kertoi myös laskusuhdanteessa olevat sykkeet, noin 140.

Olin tähän asti pitänyt riittävän pitkän välimatkan joukon perässä kulkevaan linja-autoon, jonka tehtävänä oli kerätä liian hitaasti juoksevat pois tieltä. Maratonin aikaraja oli poikkeuksellisesti viisi ja puoli tuntia, yleensä se on kuusi tuntia. Minulla ei kuitenkaan ollut hätää, bussi tuli kaukana perässäni.

Lopulta jalat eivät enää kestäneet ja noin 39 kilometrin kohdalla jouduin vaihtamaan kävelyksi. Kun viisi tuntia ei kerta alittunut, ajattelin, ettei kannatta rikkoa itseä. Ystävämme, jonka olin ohittanut aikaisemmin, sai minut kiinni ja niin kävelimme yhdessä viimeiset pari kilometriä ja tietysti viimeiselle 500 metrille saimme jostain kummasta voimaa ja juoksimme lopun täysillä.

Saavuimme maaliin 5 tunnin ja 21 minuutin uurastuksen jälkeen. Saimme mitalit, vettä, banaania, suklaata ja sipsejä sekä kaksiprosenttisen sitruunaoluen. Ensialkuun sitruunaolut tuntui pettymykseltä, sillä olimme kuulleet, että Budapestin maratonilta saa sentään ehtaa olutta. Jälkikäteen ajateltuna se oli kuitenkin hyvä, sillä alkoholi ei nyt ihan paras palautusjuoma ole.

Yritin katseellani etsiä Markkua, mutten löytänyt. Joko hän oli saanut illit sitruunaoluesta ja häipynyt baariin tai ollut niin sippi ja mennyt suoraan hotellille. Lähdimme ystäväpariskunnan kanssa könkkäämään kohti hotellia, joka sijaitsi, onneksi, alle puolen kilometrin päässä lähtö- ja maalipaikalta. Ja siellähän se Markku meitä odottelikin hotellin terassilla oluttuopin ääressä. Hän oli juossut ajan 4.25.

Jälkipeli on paras peli

Kun olimme saaneet oluet, jälkipeli sai luvan alkaa. Kertasimme moneen otteeseen matkan varrella tapahtuneita sattumuksia, päivittelimme hellettä ja selittelimme tulosten huonoutta, vaikka toisaalta olimme ylpeitä ja tyytyväisiä maaliin pääsemisestä.

Uskon, että Markulle, joka juoksee nopeammin ja ystävällemme, joka on isokokoinen, helteellä oli suuri merkitys, mutta rehellisesti sanottuna minulle sillä ei tainnut olla merkitystä. Koska vettä ja urheilujuomaa oli reitin varrella riittävästi, ja joka vielä imeytyikin hyvin, ei minulla ollut helteen kanssa mitään hätää, eikä oikeastaan edes kuuma. Huonon tuloksen pistän huonon harjoittelun piikkiin. Tiedä häntä, tämä on tätä spekulointia.

Vain amatöörit venyttelevät

Oluet juotuamme meillä olikin jo kiire suihkuun, sillä olimme varanneet pöydän italialaistyyppisestä ravintolasta, joka sijaitsi läheisessä Varosligetin puistossa lammikon äärellä. Paikka muistutti paljon Töölönlahtea. Yleensä venyttelen huolellisesti ja otan tirsatkin juoksun jälkeen, mutta nyt en ehtinyt ja pelkkä kylmägeeli sai riittää.

Tilasimme viiden ruokalajin menuun viinisuosituksineen, joka lähti liikkeelle hanhenmaksamoussella, jonka jälkeen tuli kampasimpukoita perunamuusin kera ja sitten vielä sienicappucino ennen pääruokaa, lampaan selyksiä. Jälkiruuaksi saimme kolmea erilaista sorbettia. Ruoka oli hyvää ja juomat pitkän kuivan kauden jälkeen taivaallisia.

Syötyämme lähdimme takaisin hotellille päin, kävimme paikallisessa ottamassa vielä yhdet ja sitten menimme nukkumaan. Nukuimme kuin tukit, joka ei aina ole itsestään selvyys. Maratonin rasitukset voivat ilmetä myös siten, että jalat eivät saa rauhaa ja yöuni on ylipäänsä levotonta.

Seuraavana aamupäivänä nautimme unkarilaisen aamupalan - rasvamakkaraa ja olutta - matkalla Szechenyin kylpylään. Kylpylä sijaitsi puiston reunamalla ja oli viehättävästi ränsistynyt kansankylpylä. Tavallaan tuli mieleen Harjutorin sauna, muttei kuitenkaan. Sisäpihalla oli ulkoaltaita, mutta varsinainen keidas löytyi sisätiloista, jossa oli useita erilaisia mineraalialtaita. Myös saunoja oli usempia, jotka oli nimetty lämpötilan mukaan. Mieluisin oli 80-100 asteinen, erittäin kuiva ja kuuma sauna.

Iltapäivällä palasimmekin Malevin lennolla takaisin Suomeen. Kiitos Budapest hyvistä järjestelyistä, kauniista reitistä ja lämpimästä kelistä. Suosittelemme!

Vaikka minulla ei mikään tietty paikka ollutkaan kipeänä, kokonaisvaltainen väsymys ja henkinen uupumus jatkuivat useamman päivän maratonin jälkeen. Vaikka takki oli aivan tyhjä, päätös seuraavasta koettelemuksesta oli jo syntynyt ja se on ensi keväänä Kööpenhaminassa.

Pohjois-Korea: Patsaskavalkadi ja vähän muutakin

Juhannusmatka 2011: Pohjois-Korea osa 3

Ja jälleen kerran aamuherätys oli kahdeksalta, eikun jo puoli kahdeksalta. Aamu-uniselle lomalaiselle se oli vaikeaa. Ja vettä satoi jälleen. Perinnehotellihuoneessamme eivät toimineet sähköt eikä lämmin vesi, sitäköhän se perinne juuri tarkoittikin, mutta onneksi meillä oli otsalamput, joiden valossa saimme aamupesut ja –pisut hoidettua. Suihku jäi väliin, kun oli niin koleaa.

Matkamme jatkui kaatosateessa raskaasti aseistetulle ja ehkä maailman tarkimmin vartioidulle Pohjois- ja Etelä-Korean väliselle rajalinjalle, josta käyetään nimitystä demilitarisoitu vyöhyke, DMZ. Ymmärtääkseni demilitarisoida tarkoittaa joukkojen poisvetämistä ja alueen luovuttamista siviilihallinnolle, mutta kyseenomainen vyöhyke oli kaikkea muuta kuin demilitarisoitu.

Tosin ihan leppoisa tunnelma siellä oli. Oppaanamme toimiva kenraali poseerasi käsi kädessä poikien kanssa ja tupakkatauolla ystävämme keskusteli hänen kanssaan maailmanrauhasta ja Koreoiden pikaisesta yhdentymisestä.

Vierailimme Korean sodan aikaisessa neuvotteluhuoneessa, jonka keskellä oli pöytä, ja jonka keskeltä meni rajalinja. Etelä ja Yhdysvallat neuvottelivat etelän puoleisessa pöydän päädyssä ja pohjoinen ja Neuvostoliitto pohjoisen puoleisessa.

Pääsimme ylittämään rajalinjan ja näin myös Etelä-Korea oli pongattu. Siitä tuli meidän 92. maa. Meidän jälkeemme huoneeseen tulivat turistit Etelä-Korean puolelta, jotka puolestaan saivat pistäytyä Pohjois-Korean puolella.

Suuri johtaja elää

Ennen Pjongjangiin paluuta poikkesimme Kaesongiin lounaalle, kävimme käsittämättömän isolla suuren johtajan patsaalla ja teimme pienen kävelyretken läheiselle mäelle, josta näimme Kaesongin vanhan kaupungin viehättävät katot.

Törmäsimme poikajoukkoon, jotka olivat kovin kiinnostuneita meistä. Rohkein heistä kysyi minulta englanniksi nimeäni. Che kertoi, että koulussa kaikki lapset opiskelevat englantia. Pojat vaikuttivat tavallisilta, vilkkailta koululaisilta koulupuvuissaan eli tummat housut, valkoinen paita ja punainen huivi.

Olimme tuloiltanamme kysyneet mahdollisuutta nähdä kansantanssi- tai –musiikkiesityksen, ja kohtuullisesta lisämaksusta meille järjestyi sirkunäytös. Seuraava etappimme olikin sitten se. Jälleen kerran joudun käyttämään sanaa spektaakkelimainen, sillä sitä Pohjois-Korea oli. Mitkään Sircus de Soleilit eivät vedä vertoja pohjoiskorealaisille trapetsitaiteilijoille.

Pohjois-Korea on kuuluisa myös massavoimisteluesityksistään, Arirangeistaan, joita ikävä kyllä emme päässeet näkemään. Onneksi sentään näimme harjoituksia useilla eri aukioilla. Harjoittelemassa olivat niin koululaiset kuin sotilaatkin. Maassa nimittäin valmistaudutaan suuren johtajan 100-vuotisjuhliin, jotka ovat ensi vuonna. Johtajahan siis kuoli jo vuonna 1994, mutta edelleen hän on maan virallinen presidentti ja hänestä puhutaan kuin hän olisi elossa.

Poikkesimme hakemaan puvut Yanggagdo-hotellista. Ne olivat hienot! Ja sitten majoittauduimme viimeiseksi yöksi Koryo-hotelliin, joka näytti samalta kuin Kuala Lumpurin kaksoistornit. Pienen lepotauon jälkeen lähdimme jäähyväisillalliselle korealaiseen grilli-iltaan.

Tää on viimeinen taisto

Ravintola sijaitsi kerrostalon alakerrassa, erillisrakennuksessa. Se oli täynnä sinisiin työhaalareihin pukeutuneita miehiä ja taisi siellä muutama mies valkoisessa paidassa ja mustissa housuissakin olla. Ajattelin, että vau, ollaan ihan tavallisten ihmisten ruokaravintolassa.

Istuimme alas ja ihailimme pöytää, jonka keskelle oli sijoitettu hiiligrilli. Seuraamme istui myös ravintolan pitäjä, vanhempi rouva, mutta emme kysyneet tarkemmin, oliko kysessä omistus- vai työsuhde.

Sitten alkoi tulla ruokaa ja juomaa pöytään: kymmenittäin liha- ja mustekalavartaita, joita nuoret tarjoilijat paistoivat meille. Tapana oli, että liha paistettiin, kieritettiin mausteseoksessa ja aseteltiin salaatinlehdelle, joka sitten rullattiin ja laitettiin suuhun. Erittäin haastava homma tikuilla toimitettavaksi ja siksipä siinä kävi niin, että tarjoilijat tekivät senkin puolestamme eli käytännössä syöttivät meitä. Ruoka oli mielettömän hyvää ja koko ravintola oli savun peitossa.

Siinä syödessämme tarjoilijat, joita oli kuusi tai seitsemän, ottivat karaokelaitteet esiin ja alkoivat laulaa meille paikallisia lauluja. He hakivat meitä tanssimaan ja niin siinä sitten tanssittiin ja laulettiin. Kysyimme oppailtamme, että voisimmeko esittää yhden laulun kiitokseksi. Syntyi kiusaantuneen tuntuinen hiljaisuus, eikä aikaakaan kun sähköt menivät poikki. Mietimme, että näinköhän tässä kävi, että meidän pelättiin laulavan jotain vaarallista.

Sähköt tulivat kyllä takaisin ja karaoke jatkui. Sitten tuli kappale ”O sole mio”, toistamiseen, taisi olla ainut länsimainen kappale. Tarjoilijat erehtyivät hakemaan ystävämme mukaan laulamaan ja hän puolestaan veti minut mukaansa. Kun kappale päättyi, ystävämme ottikin mikin haltuunsa ja ilmoitti pokkana englanniksi, että laulamme yhden suomalaisen rakkauslaulun kiitokseksi. Sitten kajautimme tutun rallin ”Minun heilini kaunis on”. Seurueemme näytti huojentuneelta, kun mitään yhteiskuntajärjestelmää horjuttavaa ei tullutkaan.

Söimme, joimme, lauloimme ja tanssimme, kunnes tuli illan päätöksen aika. Tarjoilijat ottivat mikit esiin ja alkoi ”Kansainvälinen”. Nousimme tietysti seisomaan ja niinhän siinä kävi, että olimme taas estradilla laulamassa yhdessä ja käsi kädessä koko porukalla. Mieletön lopetus! Tämä jos jokin oli kansainvälistä ystävyyttä yli rajojen.

Jälkeenpäin mietimme, mahtoivatko muut asiakkaat olla siellä ihan vain meitä varten. Ei tavallisilla työmiehillä ole varaa syödä lihavartaita ravintolassa, kun kaikille ei riitä edes riisiä.

Vielä ennen nukkumaan menoa kävimme oppaidemme kanssa hotellin yläkerran baarissa drinkillä. Kiitimme heitä ja kerroimme olevamme kaikesta kokemastamme ja näkemästämme tosi onnellisia. Kiittelimme erityisesti hyvästä huolenpidosta, jota tietysti joku voisi kontrolliksikin kutsua. Markku kehui oppaitamme sujuvasta suomen kielen kuuntelusta ja reaktio oli sellainen, että meille jäi edelleen vahva tuntuma siitä, että he ymmärsivät suomea.

Seuraavana aamuna lensimme pohjoiskorealaisella lentoyhtiöllä, Air Koryolla takaisin Pekingiin. Pjongjangin lentokentän turvatarkastuksessa virkailija avasi ruskean kirjekuoren ja sain rakkaan kännykkäni takaisin. Tosin täytyy sanoa, etten ollut kaivannut sitä lainkaan. Pekingiin päästyämme vaihdoimme terminaalia, sillä jatkoimme samantien matkaa Souliin, Etelä-Koreaan.

Keskellä suurta näytöstä

Sana ”Pohjois-Korea” synnyttää pelkoa ihmisissä, mutta se on varmasti maailman turvallisin lomakohde turistille. Minulle vierailu oli paluu menneisyyteen, nostalgiaa, sillä olimme kuin kutsutulla valtuuskuntamatkalla aikanaan Neuvostoliitossa. Paikka paikoin tuntui siltä, että olimme keskellä suurta näytöstä, ja niin varmasti olimmekin. Mikä kaikki oli feikkiä ja mikä aitoa, hämärtyi kummasti.

Se, mitä Pohjois-Korea on omille kansalaisilleen, onkin toinen juttu. Amnestyn mukaan siellä harjoitetaan jatkuvia, systemaattisia ihmisoikeusrikkomuksia, mukaan lukien poliittiset vangitsemiset, kidutus ja kuolemantuomiot. Satelliittikuvien mukaan rangaistus- tai työleireja, mitä nimeä niistä nyt käytetäänkään, on tullut lisää, ja rangaistukset ovat kovia pienimmästäkin tottelemattomuudesta, rikkeestä tai epäonnistumisesta.

Olen vieraillut useammassakin diktatuurissa ja niissä toden totta on sävyeroja. Esimerkiksi Brunein diktatuuria voidaan kutsua valistuneeksi sellaiseksi, mutta mitä tapahtuu, kun valta vaihtuu. Onko uusi sulttaani yhtä valistunut vai luisutaanko totalitarismin tielle, kuten on käynyt Pohjois-Koreassa. Kim Il Sungin aika oli ihan toista kuin nykyisen, rakkaan johtajan, ja mikä mahtaa olla tulevan johtajan suunta.

Mutta olipa kyseessä, mikä tahansa valtiomuoto tai yhteiskuntajärjestys, ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla. Ja sen haluan kyllä sanoa, että se Suomessakin esitetty jenkkidokumentti on täyttä asenteellista roskaa. Raivostuttaa, että jos tarjolla ei ole McDonaldsin hampurilaisia, ruoka on muka huonoa, ja että kaikkialla on agentteja ja salajuonia. Jätän kaikki salaliittoteoriat omaan arvoonsa ja uskon edelleen ihmiseen, myös pohjoiskorealaiseen.