Filippiinit osa 1: Manila

- Hello, mam! What’s your name? Give me money!, tervehti reipas lapsilauma meita Manilan Abad Santosin metroasemalla.
Olimme tulleet koyhalle asuinalueelle, mutta emme kuitenkaan slummiin. Lapset olivat puettuja, puhtaita ja pelasivat iloisesti palloa keskella katua.

Viiden paivan matkamme Manilaan oli alkanut. Olimme tulleet yolennolla, nukkuneet pari tuntia ja nyt olimme matkalla kiinalaiselle hautausmaalle, jossa kerrotaan asuvan elavia ihmisia. Meita tervehtineet lapset asuivat hautausmaan muurien ymparille rakentuneella asuinalueella.

Portilta otimme oppaan avuksemme, joka kertoi syntyneensa hautausmaalla. Paikka oli todella erikoinen. Buddhalaiset eivat kuulema hautaa vainajia maahan, vaan heille muurataan hautaholvi ja ymparille rakennetaan mausoleumi. Mita rikkaampi perhe, sita hienompi mausoleumi.

Hautausmaan mausoleumit muistuttivat omakotitaloja tai oikeastaan villoja tai pienia linnoja. Upeimmat oli rakennettu italialaisesta marmorista, varmaan siita samasta kuin Finlandia-talokin. Osasta mausoleumeja loytyi keittio, makuuhuone, vesivessa, jopa postilaatikko, osassa oli sahkot ja ilmastointi ja muutamien katolla torotti lautasantenni. Ja se mita kerrottiin, oli totta: mausoleumeissa asui vainajien perheenjasenia, kuten sureva leski ja isompikin perhe.

Sunnuntaisin perheenjasenet tulevat hautausmaalle muistelemaan vainajia ja tuomaan heille lahjoja. Eraan perheen kerrotaan pitavan kerran vuodessa isot juhlat mausoleumissa, jolloin siella syodaan, juodaan ja lauletaan karaokea. Ja meteli on kova, mutta onneksi naapurit eivat valita.

Jostain syysta pikkuvauvoina kuolleita ei haudata perheen kanssa mausoleumiin, vaan heille on oma paikkansa: pitka rivisto pienen pienia hautaholveja.

Jos perheella ei ole enaa varaa yllapitaa mausoleumia ja maksaa suuria vuosimaksuja, vainajien luut siirretaan hautausmaata ymparoivaan muuriin. Nain oli ikava kylla kaynyt monelle perheelle ja mausoleumi rapistui tyhjyttaan.

Hautausmaan loisto kertoo kiinalaisten asemasta Filippiinien talouselamassa. Kiinalaiset olivat ensimmaiset ulkomaalaiset, jotka tulivat saarille tekemaan kauppaa jo 200 vuotta ennen ajanlaskua ja pyorittavat edelleen Filippiinien suurimpia ja menestyvimpia yrityksia... aivan samalla tavalla kuin Thaimaassa.

Lattarimeininki

Hautausmaalta jatkoimme metrolla ja riksalla (polkupyora, jonka kylkeen on kiinnitetty vaunu) Intramurokseen, linnoitukseen, jonka espanjalaiset valloittajat rakennuttivat 1500-luvulla Pasag-joen suistoon. Muurien sisapuolella sijaitsi hallintokeskus, jota johdettiin 300 vuotta Uudesta Espanjasta, jonka paakaupunki oli Mexico. Sanotaankin, etta Filippiinit on aasialainen maa, jossa on latinalaisamerikkalaisia piirteita.

Uuden Espanjan imperiumin heiketessa 1870-luvulla Filippiineilla alkoi syntya kansallishenki ja vaatimuksia yhteiskunnallisista uudistuksista, jotka johtivat kansallissankarien Jose Rizalin ja Andres Bonifacion johdolla itsenaisyysjulistukseen, mutteivat viela itsenaisyyteen. Espanjalais-amerikkalaisen sodan jalkeen Espanja nimittain luovutti Filippiinit USA:lle 20 miljoonalla dollarilla. Toisen maailmansodan aikana japanilaiset miehittivat saaren ja hallitsivat julmalla kadella. Manilan sanotaan karsineen eniten Varsovan, Hiroshiman ja Hampurin ohella toisen maailmansodan julmuuksista. Vuonna 1946 Filippiinit saivat itsenaisyytensa.

Kerjaamisrefleksi

Odottelin iltaa innostuneena, silla luvassa oli kauan kaivattu jalleennakeminen. Tapaisin nimittain kollegani, joka on kahden kuukauden asiantuntijavaihdossa filippiinilaisten ammattiliittojen ja tyovaenliikkeen koulutuskeskuksessa Manilassa.

Menimme hanen ja hanen filippiinilaisen ystavansa kanssa syomaan paikalliseen turo-turo –ravintolaan, jossa osoitimme ruokia, joita halusimme ja sitten ne tuotiin valmiiksi laitettuina poytaan. Soimme sinigang-keittoa, grillattuja kananmaksavartaita ja kanankoipia, grillattua kalaa seka tietysti valkosipuliriisia. Ruoka oli loistavaa. Ei tulista niin kuin Thaimaassa, mutta maukasta ja runsaalla valkosipulilla hoystettya.

Siina syodessamme ja rupatellessamme poytamme vieressa kavi useita lapsia kerjaamassa rahaa. He olivat resuisia, likaisia ja katsoivat anovasti tummilla silmillaan. Tahan samaan tormasimme myohemmin kaikkialla Manilassa. Emme antaneet rahaa, mutta kun meilta oli jaanyt yksi kanavarras syomatta, annoimme sen.

Kerjaaminen on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta kaduilla kulkee tuhansia lapsia, jotka nakevat nalkaa ja joiden vanhemmilla ei ole mitaan mahdollisuuksia elattaa heita. Toisaalta kerjaaminen on organisoitua toimintaa, josta rahat menevat niin sanotulle syndikaatille eli mafialle.

Kaduilla kerjasivat myos paremmassa asemassa olevat lapset, jotka olivat puettuja, puhtaita ja hiukset siististi leikattuja. Tuli mieleen, etta ”valkoisen miehen” nakeminen laukaisee kerjaamisrefleksin – pyyda aina rahaa.

Mustaa magiaa

Seuraavana paivana jatkoimme Manilan tutkimista kollegani ja hanen ystavansa kanssa. Tapasimme Carriedon metroasemalla ja loysimme toisemme kohtuullisen helposti, vaikka vakea oli paljon ja meteli valtava.

Tungimme itsemme Quiapon markkinoilla sankan ihmisjoukon lapi kirkolle, jonne menimme katsomaan Mustaa Jeesusta (Black Nazarene). Minulle ei valjennut, mista oli kysymys, muistin vain yhden Madonnan biisin, joka aiheutti skandaalin, kun musiikkivideossa esiintyi musta mies Jeesuksena.

Kirkon ymparisto oli taynna mustaan magiaan ja woodoohon viittaavaa rekvisiittaa. Kirkon edustalla oli myynnissa kynttiloita, jotka olivat eri varisia. Jokainen vari symboloi tiettya toivomusta. Mina sytytin punaisen kynttilan, joka edusti rakkautta ja terveytta ja Markku vihrean, joka edusti rahaa ja maallista mammonaa. Mustalla kynttilalla saattoi toivoa jotain pahaa jollekulle toiselle.

Myynnissa oli satoja erilaisia amuletteja ja onnenkaluja, mutta mielenkiintoisin oli ennustaja, jonka pakeilla kavin. Han ennusti kadesta ja kertoi minun tulevan menestymaan bisneselamassa ja varoitti kovasti eroamasta Markusta. Lopuksi han viela jarkytti kertomalla, etta meille on tulossa jossain vaiheessa lapsi.

Quiaposta jatkoimme kolmipyoralla (mopo, jonka kylkeen on kiinnitetty vaunu) Chinatowniin. Se oli samanlainen kuin Chinatownit muuallakin maailmassa. Sitten hyppasimme jeepneyhyn, legendaariseen filippiinilaiseen kulkuvalineeseen, ja hurautimme Rizal-puistoon. Sielta loytyi paikallisen Lallin eli Lapu-Lapun patsas, jonka kerrotaan surmanneen portugalilaisen tutkimusmatkailijan, joka rantautui Filippiineille ja julisti saaret Espanjalle kuuluviksi.

Olisimme varmasti jatkaneet pitempaankin, mutta oppaamme joutui lahtemaan toihin yovuoroon. Han oli aamulla tullut yovuorosta ja nukkunut vain muutaman tunnin, ja silti viitsi lahtea meille oppaaksi. Kiitimme hanta mukavasta paivasta ja jatkoimme omille teillemme.

Manila Bayn Uusi Vuosi

Hotellimme sijaitsi Malatessa loistavalla paikalla. Meilla oli kavelymatka metroasemalle ja Remedios -aukiolle, jonka ymparistosta loytyi paljon hyvia ruokapaikkoja ja baareja. Uutta Vuotta paatimme kuitenkin lahtea viettamaan hyvissa ajoin Makatiin, jossa sijaitsevat ykkoshotellit, fiineimmat ravintolat ja baarit seka hulppeimmat kauppakeskukset.

Tulimme huomaamaan, etta paatos oli vaara. Ajoimme ensin taksilla Conway -baariin, jota Lonely Planetissa kehuttiin. Se sijaitsi Shangrila -hotellin toisessa kerroksessa. Siella meita oli vastassa naamiaisasuun pukeutunut neiti, joka kertoi, etta taalla on naamiaiset ja sisaanpaasymaksu sisaltaa yhden drinkin. Kiitos ei, ja kaannyimme kannoillamme. Jatkoimme taksilla Burgos -kadulle, jossa piti olla baareja, myos pahamaineisia tyttobaareja. Katu oli kuitenkin taysin kuollut muutamaa seksituristia lukuunottamatta. Kaannyimme taas kannoillamme ja paatimme palata Malateen.

Remedios –aukiollakin oli kasittamattoman rauhallista, osa ravintoloista oli kiinni.
- Paikalliset ovat varmaankin lahteneet kaupungista maalle, kun tiedossa oli nelja vapaapaivaa, pohdimme etsiessamme ravintolaa.

Loysimme vihdoin viehattavan katalonialaisen ravintolan, joka osoittautui erittain suosituksi ruokapaikaksi. Vakea lappoi sisaan, eika kukaan tullut ulos. Ihmettelimme, mihin he oikein mahtuvat.

Valitsimme poydan terassilta, istahdimme voipuneina ja tilasimme pullon valkoviinia. Lapset paukuttelivat aukiolla papatteja, ja voin kertoa, etta aika isoja papatteja. Sellaisia ei Suomessa varmaan edes myyda. Aani vihloi korvia. Emme antaneet sen kuitenkaan hairita, vaan nautimme ruuasta, viinista ja Uuden Vuoden huumasta.

Kello alkoi olla yli yhdentoista ja tarjoilijamme suosituksesta lahdimme kohti Manila Bayta. Saavuimme rantaan, joka oli tupaten taynna paikallisia juhlijoita. Ostimme 7/11:sta oluet ja tungimme itsemme sekaan. Loysimme hyvan istumapaikan ja sitten siina odoteltiin vuoden vaihtumista. Paikallisilla oli mukana ruokaa ja viltti, jonka paalla osa nukkui. Mukana oli koko perhe, ihan perheen pienimmatkin. Tunsimme olevamme juuri oikeassa paikassa ottamassa vastaan uutta vuotta. Lienee sanomattakin selvaa, etta yhtaan humalaista emme niissa juhlissa nahdeet.

Vahan ennen kahtatoista taivas aukeni: massiivinen, puolen tunnin ilotulitus sai kansan hurraamaan. Tunnelma oli mieleton. Ilotulituksen jalkeen perheet lahtivat koteihinsa ja me baariin. Parin baarin jalkeen mekin olimme valmiit hotellille nukkumaan.

Seuraavana aamuna nukuimme ja venyttelimme pitkaan. Iltapaivasta lahdimme etsimaan lounaspaikkaa. Kadut olivat aivan tyhjia, ei ristin sielua missaan. Tuli janna fiilis: 11 miljoonan kaupunki on lahes autio. Useimmat ravintolat olivat kiinni, paitsi Erran Grilli, jossa olimme syoneet aikaisemminkin.

Olisimme nauttineet lounaasta enemmankin, mutta pari huonokaytoksista, amerikanenglantia puhuvaa turistia oykkaroi paivakannissa. Olimme kokeneet, etta kaikki manilalaiset eivat pitaneet turisteista, emmeka sita enaa ihmetelleet yhtaan. Filippiinilaisilla nayttaa olevan traumoja jenkkivallan ajoilta ja heille kaikki valkoiset ovat jenkkeja ja valloittajia. Halusin otsaan tatuoinnin: En ole jenkki, enka valloittaja.

Todisimme myos kahden paikallisen kuskin, taksikuskin ja kuorma-autokuskin valisen riidan. Joku pieni onnettomuus siina kadulla tapahtui, kun taksikuski menetti hermonsa ja avautui kuorma-autokuskille. Siina vaihdettiin sana jos toinenkin, mutta kasiksi ei kayty, vaikka valilla naytti silta. Poliisikin kutsuttiin valeja selvittelemaan. Emme tieda miten kavi, mutta mielenkiintoista se oli, silla aasialaiseen kulttuuriin ei kuulu hermojen menettaminen. Siina samalla menettaa kasvonsa ja se on suuri hapea.

Syotyamme suunnistimme kohti metroasemaa. Olimme menossa kylaan kollegani luo Queson Cityyn. Nousimme raput ylos turvatarkastukseen, joita Manilassa on joka puolella. Avasin tottuneesti kasilaukkuni jo valmiiksi, kun tarkastaja yllattaen pysaytti edella menevan Markun. Han haistoi oluen tuoksun ja sanoi, etta metroon ei saa tulla alkoholin vaikutuksen alaisena.

Ja arvaa, mita sitten tapahtui?