Kwai-joen sillalla

Kwai-joen silta herattaa voimakkaita mielikuvia ja monelle se on paikka, jossa joskus haluaisi kayda. Kaikki, no ehka nykynuorisoa lukuunottamatta, osaavat viheltaa tai hyrailla samannimisen elokuvan tunnussavelen nimelta Colonel Bogey March. Silta sijaitsee Kanchanaburissa, noin kahden tunnin ajomatkan paassa Bangkokista.

Me, mina Markku ja ystavamme, varasimme retkea varten kaksi paivaa ja yhden yon. Vakitaksikuskimme tuli hakemaan meidat sunnuntaiaamuna yhdeksalta ja vei meidat ensin kelluville markkinoille, ne kun sopivasti jaivat matkan varrelle.

Olimme Kanchanaburissa iltapaivalla. Olimme varanneet etukateen majoituksen kelluvasta majatalosta – huoneemme oli siis rakennettu lautan paalle. Ihailimme parvekkeelta Kwai-joen maisemaa. Olisimme voineet hypata uimaan, mutta epailimme veden puhtautta.

Yhtakkia joelta alkoi kuulua musiikkia. Joella seilasi iso lautta, joka oli taynna ihmisia, ja jotka lauloivat karaokea, soivat ja joivat. Olimme aivan tohkeissamme – karaokelautalle pitaa paasta.

Kwai-joen silta sijaitsi kavelymatkan paassa majatalolta ja lahdimme tallustelemaan sinne pain. Rantakatu oli taynna turisteille tarkoitettuja majataloja, ravintoloita, baareja ja matkatoimistoja. Poikkesimme matkatoimistoon kyselemaan karaokelautoista, mutta meille kerrottiin, etta ne ovat tarkoitettu yksityisille ryhmille. Esimerkiksi yritykset tuovat henkilostoa niille virkistaytymaan. Kun emme lautalle paasseet, lahdimme parin tunnin veneretkelle.

Vene kiisi Kwai-jokea hurjaa vauhtia ja rytyytti niin, etta vatsaan sattui. Ensimmaiseksi pysahdyimme JEATH sotamuseoon, jonne oli rekonstruoitu kuoleman rautatieta (Death Railway) rakentaneiden sotavankien leiri.

Kuoleman rautatie oli toisen maailman sodan aikana japanilaisten suunnittelema ja pakkotyovoimalla rakennuttama Thaimaa-Burma rautatie, 415 km pitka. Japanilaiset insinoorit arvioivat rakennustoiden kestavan viisi vuotta, mutta Japanin armeija paatti, etta sen on valmistuttava alle puolessatoista vuodessa. Rata oli strategisesti tarkea. Siksi siihen paatettiin satsata riittavasti voimavaroja.

Rakennustoihin, jotka aloitettiin lokakuussa 1942, pakotettiin 30 000 sotavankia Englannista, Yhdysvalloista, Australiasta ja Hollannista seka 200 000 pakkotyolaista Intiasta, Kiinasta, Indonesiasta, Malesiasta, Singaporesta, Burmasta ja Thaimaasta. Puolet tyovoimasta kuoli tauteihin, nalkaan ja tapaturmiin. Rata valmistui hiukan aikataulusta jaljessa marraskuussa 1943.

Rautatie ylittaa kaksi kertaa Kwai-joen, mutta toinen silloista tuli kuuluisaksi elokuvan myota. Ja juuri sita siltaa Kwai-joelle mennaan katsomaan, vaikkei silla oikeasti ole mitaan tekemista elokuvan sillan kanssa.

Veneretkella pysahdyimme myos sotavankien hautausmaalle, apinakouluun ja temppelille. Ilta alkoi tummua ja karaokelauttojen maara vain lisaantyi joella. Meni siella yksi discolauttakin. Tunnelma tiheni ja meteli lisaantyi.

Me suunnistimme raeggaebaariin tai oikeastaan sen vieressa olevaan katukeittoon syomaan. Siina syodessamme ensin lavalle tuli yksi soittaja ja pikkuhiljaa koko bandi ilmestyi paikalle. Soitanta oli aika ontuvaa ja laulu karmaisevaa. Kaiken lisaksi lavan edessa touhusi omiaan outo tyyppi, varmaan joku performanssitaiteilija. Ei se meita hairinnyt, istuimme iltaa ja otimme parit oluet.

Pieni patka kuoleman rautatieta on avattu turistikayttoon. Seuraavana aamuna mekin hyppasimme junaan ja matkasimme pari tuntia Nam Tokiin, josta palasimme taksilla takaisin Kanchanaburiin, josta taas hyppasimme pikkubussiin. Auringon laskiessa olimme takaisin Bangkokissa.