Australia osa2: Suuri valliriutta

Saavuimme Ita-Timorista takaisin tavanomaiseen Australiaan. Silta lansimaat tuntuvat aasialaisen elamantavan jalkeen. Enka tarkoita pahalla. Oli toisaalta helpottavaa, kun asiat hoituivat samaan tapaan kuin Suomessa ja ihmisten tapa ajatella oli samantyyppinen.

Kaikki oli myos tavanomaisen kallista. Australia on rikas, länsimainen sekatalous, jonka bruttokansantuote vuonna 2008 oli 38 200 USD henkeä kohti, eli maailman 24:ksi korkein. Palvelusektori tuotti siitä lähes 70 %, teollisuus 27 % ja maatalous 3 %. Työttömyysaste oli 4,2 %. Australia jakaantuu rikkaaseen etelään ja köyhään pohjoiseen. Silla on maailman suurimmat tunnetut uraanivarannot: sen kolme uraanikaivosta tuottavat miltei neljänneksen maailman uraanivaroista.

Meidan tuntema Australia sai alkunsa vuonna 1770, kun kuuluisa kapteeni James Cook ankkuroi laivansa itarannikolle ja julisti sen kuuluvan Iso-Britannialle. Maan alkuperaiskansa, aboriginaalit suhtautuivat tunkeutujiin vihamielisesti, mutta heidat rauhoitettiin tuliaseilla.

Kahdeksan vuotta myohemmin ensimmainen laivalasti vankeja Iso-Britanniasta tuotiin suurin piirtein nykyisen Sidneyn paikkeille, johon perustettiin siirtokunta. Vankeja oli 751 ja sotilaita seka virkamiehia vaimoineen 250. Siita se sitten lahti, uuden maanosan valloitus aboriginaalien kustannuksella. Heille ei jaanyt juuri mitaan. Tana paivana Australiassa asuu noin 21 miljoonaa asukasta, joista aboriginaaleja vain pari prosenttia.

Katala kylmalaukku

Lensimme Darwinin kautta Cairnsiin, Australian itarannikolle, josta vuokrasimme miniasuntoauton, Rookien. Se oli Volkswagen Caddy, jonka takatilaan oli rakennettu kahden nukuttava, taiteltava sanky. Autosta loytyivat makuupussit, pyyhkeet, astioita, sahkolla toimiva kylmalaukku ja telttakatos, joka oli suunniteltu auton jatkoksi.

Laitoimme heti kylmalaukun paalle ja sinne pari olutta. Ajoimme ensin vain muutaman kilometrin. Koska oli vasta aamupaiva, pysahdyimme taivasradalle, joka vei meidat sademetsan syvyyksiin kolmella eri kaapelivaunulla.

Jalleen kerran nautimme upeista nakymista. Kaapelivaunun vaihtopaikkoihin oli tehty kavelyreitteja, joissa saattoi katsella maisemia ja lukea tietoa eri sademetsavyohykkeiden biosfaareista. Nousimme yha vain ylemmas, kunnes saavuimme pieneen, kuvankauniiseen vuoristokylaan, joka tosin oli erittain ’turistic’, niin kuin siella pain sanottiin. Monien myyntikojujen keskelta loytyi myos irkkupubi, jonne pistaydyimme helteinen kelin takia.

Alastulomatkalla jouduimme ukkosen kynsiin. Kaapelivaunu pysahteli kesken matkan useaan kertaan. Vahan rupesi jo epailyttamaan, mita tapahtuu, kun tuuli heiluttaa vaunua aina vaan enemman. Onneksi ensimmaisella vaihtopaikalla meidat kommennettiin ulos odottelemaan. Kaikki kaapelivaunut pysahtyivat, kun kaikki matkustajat oli saatu vaihtopaikoille.

Vetta tuli kaatamalla ja ukkosti. Odottelimme puolisen tuntia kunnes aurinko alkoi jalleen pilkottaa pilvien valista ja matka jatkui. Samaan vaunuun kanssamme tuli vanha, tomera rouva kahden lapsenlapsensa kanssa. Aloimme jutustella ja han kertoi olleensa Suomessa 60-luvulla ja liftanneensa Lappiin asti. Hanesta huomasi, etta matka oli ollut mieleenpainuva. Han myhaili itsekseen ja kehui kovasti Suomea. Se oli ollut ennen avioliittoa ja lapsia ja lapsenlapsia ja kaikkea...

Parin tunnin retki venyi aiottua pidemmaksi. Palasimme autolle aikeissamme ajaa hotellille. Auto vain ei kaynnistynyt. Virta oli loppu. Se p....leen kylmalaukku oli vienyt kaikki virrat. Ei ihme, se hehkui tulikuumana ulkopuolelta ja yritti pitaa oluitamme kylmina sisapuolelta huonolla menestyksella.

Nolo tilanne. Emme olleet ehtineet viitta kilometria kauemmas autovuokraamosta, kun jouduimme soittamaan asiakaspalvelukeskukseen. Ja viela nolompaa oli selittaa asiakasneuvojalle, miten oli kaynyt.

Ei mitaan, han pyysi soittamaan 20 minuutin kuluttua uudelleen. Silla aikaa han oli etsinyt meille lahimman Volkswagenin vapaaehtoisen tiepalvelun numeron, josta tilasimme apua.

Parinkymmenen minuutin kuluttua paikalle karautti vanha mies, jonka auton takalava oli taynna kaikenlaista auton korjaamiseen tarvittavaa tarviketta. Olimme tietysti noloina, kun jouduimme pyytamaan hanelta virtaa. Syytimme tietty autovuokraamoa siita, etta he olivat antaneet meille auton, jonka akku oli viallinen tai joka ei ollut latautunut riittavasti. Vanha mies naytti tietavan kaiken, antoi meille sympatiaa ja virtaa, tarkasti, etta akku on kunnossa ja jatkoi nauraen matkaa. Niin kuin mekin.

Jatkossa taytimme kylmalaukun ensin jailla (jota ei saisi tehda), joiden sekaan laitoimme juomat ja muut ja sitten vasta panimme virran paalle. Se toimi hyvin.

Olin varannut etukateen hotellin Cairnsista pariksi yoksi, silla olimme menossa seuraavana paivana sukellus- ja snorklausretkelle. Hotelli loytyi helposti ja saimme autonkin parkkiin.

Sitten lahdimme laguunille, josta olimme opaskirjasta lukeneet. Laguuni sijaitsi kaupungin keskustassa, meren rannalla. Se oli ikaankuin iso uimahalli ilman kattoa. Myohemmin tulimme huomaamaan, etta monissa itarannikon kaupungeissa oli vastaavanlainen laguuni.

Vieressa oli puisto, jonne oli rakennettu grillikatos ja poydat ja tuolit. Ne olivat ihan yleisessa kaytossa ja siella vieri vieressa ihmiset kokkasivat ja grillasivat herkkujaan. Meillekin tuli nalka.

Lahdimme etsimaan ruokapaikkaa rantakadulta nimelta Esplanade. Tulimme myos huomaamaan, etta monen muunkin itarannikon rantakadun nimi oli Esplanade.

Vaihtoehtoja oli paljon ja paadyimme pizzeriaan. Kala- ja pihvipaikat olivat kalliita, mutta pizzaa sai edullisesti. Myos viini oli hyvaa ja kohtuuhintaista. Kuljailimme ruuan jalkeen viela kaupungilla ja totesimme Cairnsin erittain viehattavaksi paikaksi (kiitos ystaville hyvasta vinkista).

Nimensa veroinen suuri valliriutta

Aamulla meidat tultiin hakemaan sukellus- ja snorklausretkelle. Kohteena ei ollut mikaan muu kuin suuri valliriutta. Odotin sukellukselta paljon. Saavuimme satamaan ja nousimme isoon sukellusalukseen. Meidat otettiin vastaan ystavallisesti, jokseenkin jenkkityylisen ystavallisesti.

Ensimmaiselle sukelluskohteelle oli puolitoista tuntia matkaa. Henkilokunta esittaytyi ja kertoi paivan ohjelman. Sen jalkeen hajauduimme ryhmiin: snorklaajiin, sukeltajiin, joilla oli sukelluslupa ja sukeltajiin, jotka olivat tutustumassa.

Meita oli kahdeksan sukeltajaa: kolme aasialaista nuorta naista (ehka japanilaisia tai korealaisia), kaksi jenkkia, kaksi brittia ja mina. Meilta kysyttiin, halusimmeko sukeltaa parin kanssa vai ohjatulle sukellukselle. En ollut koskaan sukeltanut ilman divemasteria, joten halusin ohjatulle. Samoin kaikki muut. Sitten kavi ilmi, etta ohjattu sukellus maksoi erikseen. Olin ihmeissani, tahan en ollut muualla tormannyt.

Ohjaaja tarkasti kaikkien sukelluskortit ja sitten taytimme muutamia lomakkeita, joissa kysyttiin mm. terveydentilasta ja sukelluskokemuksesta. Lopuksi divemaster antoi puumerkin, joka tarkoitti hyvaksytty tai hylatty. Kaikki hyvaksyttiin, joka osoittautui vikatikiksi.

Laitoimme varusteet valmiiksi ja valitsimme parit. Mina pyysin parikseni nuorta, brittilaista kaveria, joka vaikutti jarkityypilta. Vihdoin olimme sukelluskohteella. Laitoimme varusteet ylle ja teimme paritarkastuksen. Lahtisimme koko kahdeksan hengen porukka yhden divemasterin kanssa veteen.

Meille korostettiin sita, etta jokainen saa olla vedessa mahdollisimman pitkaan, joka tarkoitti sita, etta divemaster toisi valilla ylos ne, joiden happi oli lopussa ja ne, jotka kuluttivat happea saasteliaasti, saisivat sukeltaa mahdollisimman pitkaan. Kaikki kuulosti tassa vaiheessa hyvalta.

Sitten jattiloikalla mereen. Kokosimme ryhman kasaan ja kaikki oli ok. Aloimme laskeutua koyden avulla. Vihdoin paasimme kaikki pohjaan ja lahdimme seuraamaan divemasteria. Jostain syysta aasialaiset tytot sinkoilivat vedessa sinne tanne, taysin holtittomasti. Yhtakkia yksi tytoista panikoitui ja divemaster lahti viemaan hanet ylos. Me muut odottelimme alhaalla.

Matka jatkui ja sama aasialaisten sinkoilu. Jouduin vaistelemaan sinkoilevia aasialaisia. He tulivat ihan suoraan paalta ja alta. Kun yleensa seuraamme pareittain divemasteria, aasialaiset tytot saattoivat yhtakkia lahtea painvastaiseen suuntaan. Eteneminen oli pelkkaa odottelua, kun divemaster joutui menemaan tyttojen peraan ja hakemaan heidat takaisin.

Eika siina kaikki. Sitten jenkkipari alkoi sekoilemaan, hekin lahtivat omille teille muista piittaamatta. Divemaster oli pulassa. Lopulta han vei ensin tytot ylos ja sitten jenkkiparin. Meita oli jaljella kolme sukeltajaa, jotka olimme kaytannossa odottaneet paikoillamme koko sukelluksen ajan, jotta divemaster saisi pidettya ryhman kasassa ja vietya porukkaa yksi kerrallaan ylos. Olin tyytymaton.

Kolmisin ehdimme sukeltaa kymmenisen minuuttia, kun meidankin piti lahtea ylos. En nahnyt siis kertakaikkiaan mitaan. Paatin, etten maksa tasta ohjatusta sukelluksesta yhtaan mitaan.

Ylhaalla vaihdoimme happipullot ja lahdimme seuraavalle sukellukselle. Nyt ryhma oli pienentynyt, meita oli enaa kaksi aasialaista tyttoa ja mina. Mulkoilin tyttoja happamasti. Tama sukellus meni jo paljon paremmin, mutta divemaster joutui edelleen metsastamaan tyttoja ja mina puolestani vaistelemaan heita. He eivat kertakaikkiaan osanneet, eivatka ymmartaneet yhtaan mitaan, taysia vedenalaisia katastrofeja.

Sitten olikin lounastauko. Hain ruokaa ja loysin Markun, joka oli jo syonyt. Snorklaus oli mennyt ihan hyvin. Ei niin paljon nahtavaa, kuin olisi odottanut. Kerroin kauhutarinan aasialaista sukeltajista. Markku nauroi katketakseen.

Sitten vaihdoimme sukelluskohdetta. Minulta kysyttiin, halusinko edelleen ohjatulle sukellukselle vai parin kanssa. Olin epavarma, koska minulla ei ollut paria. Ohjaaja sanoi, ettei se ongelma, han kylla loytaa minulle parin. Myonnyin, mutta sanoin, etta en ota parikseni ketaan aasialaista. Han sanoi ymmartavansa, mita tarkoitan.

Sain parikseni kaksi lahdes divemasteria ja olin tyytyvainen. Hyppasimme mereen, painuimme syvyyksiin ja he johdattivat minut niin upeille merenalaisille maisemille, etten elaissani ole nahnyt vastaavaa.

Etenimme varsin ripeaan tahtiin, meinasin vahan jopa hengastya, mutta naimme niin paljon kaikkea: valtavia poytakoralleja, kilpikonnia, haikaloja, pusukaloja, rauskuja ja vaikka mita. Sydan ihan sykahtyi: suuri valliriutta parhaimmillaan. Nousin vedesta onnellisena ja kiitin parejani elaman parhaasta sukelluksesta.

Paluumatkalla kerroin lakahdyksissani Markulle, mita nain ja koin. Snorklauspaikkakin oli talla kertaa ollut parempi ja hankin oli tyytyvainen paivaan. Sitten tuli aika maksaa ohjatut sukellukset. Sain laskun ja tyytyvaisena huomasin, etta he olivat laskuttaneet vain yhdesta sukelluksesta. Ymmarsivat itsekin, etta ensimmainen oli floppi.

Jattilaispizzaa ja kannullinen kaljaa

Iltapaivasta palasimme hotellille, kavimme suihkussa ja lepailimme, kunnes tuli nalka. Oli aika taas etsia ruokapaikka. Thaimaalaiseen taivaalliseen ja taivaallisen halpaan ruokaan tottuneina meilla oli vahan vaikeuksia. Paadyimme taas pizzeriaan, koska siella oli aivan ohittamaton tarjous: ”Kun tilaat jattipizzan, saat olutkannun maksutta” Laskeskelimme, etta voisimme ottaa loput pizzasta mukaan ja syoda seuraavana paivana lounaaksi.

Istuimme poytaamme odottelemaan tilauksia, kun paikalle saapui aasialainen seurue (ehka japanilaisia tai korealaisia). He pitivat valtavaa metelia ja aiheuttivat kaaoksen pienella terassilla jarjestellessaan poytia, tai oikeammin sanottuna sekoittaessaan poytia. Otimme omasta pienesta poydastamme kiinni ja siirsimme sen mahdollisimman kauaksi seurueesta, jotta saisimme ruokarauhan.

Seuruekin rauhoittui pikkuhiljaa ruokaa saadessaan. Sitten tuli meidan tilaus: kasittamattoman suuri pizza, joka heratti huomiota niin ravintolan terassilla kuin ohikulkijoidenkin keskuudessa. Ja meilla oli hauskaa. Jaksoimme syoda pari palasta ja loput laitoimme dogibagiin.

Sitten unta palloon ja aamulla kohti uusia seikkailuja.