Ita-Timor

Ehdimme nukkua kolmisen tuntia, kun kello heratti meidat puoli viidelta aamuyosta. Etukateen tilattu taksi odotteli viidelta ja heitti lentokentalle. Lyhyesta younesta huolimatta olimme jalleen kerran tohkeissamme ja harpoimme reippain askelin Darwinin lentokentan lahtoselvitystiskille.

- Eihan talla Dilin tiskilla ole ketaan muita, totesimme lahes yhteen aaneen ja tarkistimme lipuista, olimmeko varmasti liikkeella oikeaan aikaan ja oikeana paivana.

Kylla, kaikki kunnossa. Kavelimme suoraan North Airin tiskille ja tsekkasimme itsemme sisaan lennolle Ita-Timorin paakaupunkiin Diliin. Mukavaahan tama on, kun ei tarvitse jonottaa.

Joimme aamuteet ja menimme odottelemaan lahtoportille. Sinne alkoi keraantya muitakin, joten emme olleet ainoat matkustajat. Aivan aikataulussa kuulimme kuulutuksen: ”Lento Diliin on valmiina boardaukseen. Matkustajia pyydetaan saapumaan lahtoportille.”

Mutta kukaan ei liikkunut mihinkaan, kaikki vain katselivat muina miehina ymparilleen. Lahtoselvitysvirkailija joutui repimaan hihasta, ennen kuin ymmarsimme lahtea liikkeelle. Meilta paasi nauru. Ensin tiskilla ei ollut ketaan ja nyt kukaan ei suostu nousemaan koneeseen.

Tunnin matka meni mukavasti ihastellessamme nakymia koneesta. Maisemat allamme allistyttivat kauneudellaan: sinista merta ja vehreaa vuoristoa, valiin pilkahteli hiekkarantaa.

Dilin lentokentta oli pieni ja alkeellinen. Maahantulomuodollisuuksiin kuului kolmen kaavakkeen tayttaminen (maahantulokortti, tulli-ilmoitus ja terveysilmoitus), viisumin ostaminen, passintarkastus ja tulli. Kaikki sujui jouhevasti.

Hotelli, jota ei loytynyt

Otimme taksin ja annoin taksikuskille lapun, jossa luki etukateen varaamani hotellin nimi ja osoite. Katselimme aimistyneina ulos. Tiet ja kadut olivat huonossa kunnossa ja rakennukset ransistyneita. Liiketiloja oli paljon tyhjillaan, ei nakynyt kauppoja, ei ruokapaikkoja, eika oikein ihmisiakaan. Rantabulevardilla naimme muutaman hotellin ja ravintolan.

Taksikuski kurvaili eestaas, eika loytanyt hotelliamme. Han kysyi neuvoa ohikulkijalta, joka viittoili sinne ja tanne. Ei loytynyt vielakaan. Pysahtyimme kysymaan neuvoa vartijalta. Kuski sai taas ohjeita, mutta hotellia ei loytynyt. Kysyimme neuvoa ainakin kymmenesta eri paikasta, mutta ei auttanut.

Paatin soittaa matkatoimistoon, kun kauhukseni huomasin, etta kannykassa ei ollut kenttaa. Niin Elisa kuin Sonerakin olivat mykkina. Pyysin taksikuskilta puhelimen ja soitin, mutta kukaan ei vastannut. Soitin uudestaan. Sitten paatimme kayttaa Mongoliasta oppimaamme kikkaa, eli menimme matkatoimiston ovea jyskyttamaan. Siella ei ollut ketaan.

Olimme ajelleet ympariinsa puolitoista tuntia, eika hotellia loytynyt. Taksikuski, kuin myos rakas siippani alkoivat hermostua. Sitten teimme ratkaisun. Paatimme menna hotelli Diliin ja ottaa huoneen sielta. Onneksemme saimme huoneen heti ja ehdimme viela aamupalallekin. Sitten otimme pienet tirsat.

Herattyamme pohdimme tilannetta.
- Meita on huijattu, totesi Markku, hotellia ei varmaan ole edes olemassa.
Olin varannut ja maksanut hotellin internetissa normaaliin tapaan. Olen varannut vuosien saatossa netin kautta satoja hotelleja, mutta ensi kerran tuli vastaan huijari. Aika pieni todennakoisyysprosentti kuitenkin, yritin lohduttutua. En kuitenkaan sydamessani uskonut, etta kyseessa oli huijari – hotelli oli vain niin uusi, ettei sita viela kukaan tuntenut. Markku nauroi sinisilmaisyydelleni.

Lahdimme etsimaan internet-kahvilaa, josta voisin lahettaa reklamaation matkatoimistolle. Aioin vaatia rahat takaisin. Matkalla ihmettelimme paakaupungin rauhallisuutta ja ransistyneisyytta. Loysimme kuitenkin viihtyisan kirjaston, jossa sain lahetettya kohteliaan, mutta vaativan viestin. Kirjaston takana oli puutarha, jossa oli pieni ruokapaikka. Istuimme alas, tilasimme oluet ja paikallista ruokaa.

- Taalla ei ole mitaan, totesimme lahes yhteen aaneen ja nostimme vihdoinkin, kaikkien kommellusten jalkeen maahantulokaljat.

Retki, jolle emme paasseet

Lahdimme tutustumaan kaupunkiin. Tarkoituksenamme oli varata joku retki seuraavalle paivalle, ihan mika tahansa. Paakadulta loysimme muutaman matkatoimiston, mutta ne olivat kiinni. Olimme lentokentalta tullessamme nahneet sukellusliikkeen rantakadulla ja paatimme lahtea kyselemaan sielta sukellus- ja snorklausretkea.

Oli kuuma paiva. Kavelimme rantakadulla ja valiin rannalla. Rannalla, puiden varjossa oli katukauppiaita, jotka myivat kylmaa juomaa ja valipaloja. Yhteen kohtaan rantaa oli ryhmittaytynyt kalakauppiaita. Oli tuoretta kalaa, pienta ja isoa, eika siella mitaan jaita kaytetty. Ne olivat aamulla tulleet meresta ja menivat suoraan pataan.

Vastaamme tuli iloinen lapsilauma, jotka huusivat ’helouta’ ja halusivat poseerata kameralle. Odotin jo, koska he keksivat pyytaa rahaa, mutta sita he eivat tehneet. Ihmettelimme, silla Ita-Timor on erittain koyha, sisallissodan runtelema maa.

Vihdoin saavuimme sukelluskoululle, ymmartaakseni Ita-Timorin ainoalle, josta kysyimme retkea seuraavalle paivalle. Ei ole, ehka ensi viikolla, saimme vastaukseksi. Taalla ei siis ole kertakaikkiaan mitaan. Onneksi sukelluskoulun ylakerrasta loytyi viihtyisa baariravintola, josta saimme kylmaa valkoviinia. Paikka naytti olevan, niiden vahaistenkin, turistien ja expattien suosiossa.

Maa, jota ei ehditty tunnustaa

Ita-Timor on yksi niista monista maista, joita ensin lansimaat riistivat siirtomaakaudella ja joiden itsenaistyminen ja omilleen paaseminen on sen jalkeen ollut vaikeaa.

Timorin saarta alunperin asuttivat Oseaniasta ja Kaakkois-Aasiasta tulleet etniset ryhmat. Ensimmaiset tulivat jo 40 000 vuotta sitten. Vuoristoinen maasto piti ryhmat erillaan toisistaan ja siksi nykyaankin Ita-Timorissa puhutaan montaa eri kielta.

1600-luvulla eurooppalaiset valloittivat siirtomaita Kaakkois-Aasiassa ja Ita-Timorin kohtaloksi koitui Portugalin alaisuus. Timorilaisten paatuotteet siirtomaaisannille olivat santelipuu ja kahvi. Alue ei kuitenkaan ollut merkittava, joten infrastruktuuriin, koulutukseen ja terveydenhuoltoon isannat eivat satsanneet rahaa. Paikallisia hallittiin julmalla kadella.

Ita-Timorin itsenaistymisprosessi alkoi 1974 ja kavi yllattaen niin, etta kun Portugali oli vaikeuksissa Angolan ja Mosambikin kanssa, se hylkasi Ita-Timorin. Ita-Timor julistautui yksipuolisesti itsenaiseksi vuonna 1975.

Yhdeksan paivaa myohemmin Indonesian joukot valtasivat sen: juuri ennen kuin se oli ehditty tunnustaa kansainvalisesti. Tuolloin kaytiin lyhyt sisallissota, jossa olivat vastakkain Indonesian hallinnon kannattajat ja itsenaisyyden kannattajat.

YK:n turvallisuusneuvosto otti kannan, etta Indonesian on vedettava joukot pois Ita-Timorista. Tilanne jai kuitenkin avoimeksi. Indonesia julisti Ita-Timorin 27. maakunnakseen, kun taas statukseksi YK:ssa jai ”ei-itsenainen alue Portugalin alaisuudessa”. Taistelu itsenaisyyden puolesta jatkui Falintil-sissien toimesta.

YK:n myotavaikutuksesta vuonna 1999 Indonesia paatti jarjestaa kansanaanestyksen. 78 prosenttia aanesti itsenaisyyden puolesta, mutta tilanne ajautui kaaokseen, kun Indonesian hallinnon kannattajien militanttiryhmat, Indonesian hallituksen tukemana, aloittivat vakivaltaisuudet.

YK lahetti alueelle rauhaturvajoukkoja rauhoittamaan tilannetta. Lopulta kansainvalisen moraalisen painostuksen alla Indonesian hallitus lopetti militanttiryhmien tukemisen ja ryhmat hajaantuivat.

Indonesian hallintokausi Ita-Timorissa oli verinen. Vuosien 1975-1999 ita-timorilaisia arveltiin kuolleen teloituksissa seka nalkaan ja tauteihin reilut satatuhatta.

YK:n tuella ja pitkallisten neuvottelujen ja tyoryhmatyoskentelyjen jalkeen Ita-Timor sai 2000-luvun alkupuolella aikaiseksi edes jonkinlaisen uskottavan hallinnon. Se oli itsenainen, mutta poliittisesti epavakaa.

Toukokuun 2006 väkivaltaisuuksien ja helmikuussa 2008 maan presidenttiin ja pääministeriin kohdistuneiden ampumavälikohtausten jälkeen Itä-Timorin sisäinen tilanne on vakautumassa.

Suomen suurlahetyston matkustustiedotteen mukaan mukomaalaisilla on yhä riski joutua väkivallan kohteeksi. Kansainvälisten rauhanturvajoukkojen toimet levottomuuksien laannuttamiseksi ovat ruokkineet ulkomaalaisten, erityisesti australialaisten, vastaista mielialaa nuorisojengien keskuudessa.

Ei ihme, ettei Ita-Timorissa ole kerrassaan mitaan. Indonesian hallinnon aikana 70% sen taloudellisesta infrastruktuurista tuhottiin. Ita-Timorilla on kuitenkin oljy- ja maakaasuvaroja seka laaja ja tuottava Reilun kahvin tuotanto, joiden pohjalle on hyva rakentaa.

Ranta, jolla ei snorklattu

Olimme saaneet selville, etta Kristo Rein rannalla voi snorklata. Nousimme aamulla innoissamme, pakkasimme snorkkelit laukkuun ja otimme taksin rannalle. Taksista ihailimme maisemia: jos ei maasta muuta loydy, niin ainakin kaunista luontoa.

Oli sunnuntai ja ranta oli taynna paikallisia pyhapaivanviettajia. Koko perhe oli pakattu mukaan, samoin tuhdit evaat. Tunnelma oli rento ja iloinen.

Markku riensi ensin veteen ja totesi, etta vesi on kiehuvan lamminta. Mina menin perassa ja totesin, etta se on jarkyttavan likaista. Osa pinnalla kelluvasta roskasta naytti ihan tavallisilta puun kappaleilta, mutta pinta oli myos oljymainen ja vesi sameaa. Se siita snorklauksesta. Emme antaneet mokoman pikkuseikan haitata, olimme uineet joskus huomattavasti likaisemmissakin vesissa.

Alkoi olla lounasaika. Loysimme rantabaarin ja tilasimme grillattua barramundaa ja salaattia seka kylmaa valkoviinia. Istuimme lahes vesirajassa, puun varjossa ja nautimme. Poytamme katettiin niin prameasti, etta se kerasi katseita, vahan liikaakin. Toivottavasti paikalliset eivat ajatelleet, etta siina sita laskiperseturistit massailee rahojensa kanssa. Ihan sydamesta otti, kun ajattelin kontrastia paikallisee elintasoon.

Iltapaivalla menimme jalleen internet-kahvilaan tariastamaan, oliko matkatoimistosta tullut vastausta viestiini. Ei ollut. Kiertelimme kaupungilla ja etsimme matkamuistoja, kunnes puhkesi rankkasade. Olimme jo vahan odotelleetkin, koska oli sadekausi. Illan pysyttelimme hotellilla ja menimme aikaisin nukkumaan. Aamulla olisi taas aikainen nousu – lento Darwiniin takaisin ja sielta Cairnsiin, Australian itarannikolle.

Darwinissa kerroimme taksikuskille, joka oli intialaistaustainen, etta olimme olleet Ita-Timorissa. Han kysyi, etta minkalaista siella oli. Kerroimme sen olevan koyha maa, tiet ja talot ovat huonossa kunnossa, mutta ihmiset ovat valloittavia – ujon uteliaita ja ystavallisia. Taksikuski totesi: ”Niin se on kaikissa koyhissa maissa” Hanen sanansa jaivat vaivaamaan minua.

Palataan viela siihen hotelliin, jota ei loytynyt. En saanut vastausta matkatoimistosta ja kotiin palattuamme laitoin uuden viestin. Mitaan ei kuulunut. Olin jo suunnitellut, etta laitan ko. huijarista viestia Ita-Timorin hallituksen virallisille matkailusivuille, jonka kautta huijarin loysinkin, ja PayPal:lle, jonka kautta maksoin hotellin.

Sitten matkatoimistosta tuli palautekysely, johon vastasin edelleen kohteliaasti, mutta vaativasti. Yllattaen sain viestin, etta he palauttavat rahat. Olin iloinen, silla en oikeasti uskonut huijaukseen. Markku naureskeli edelleen: ”Uskon sitten, kun naen rahat tililla”. Meni siina pari viikkoa ja pari sahkopostia piti viela vaihtaa, mutta rahat palautettiin.