Uusi-Seelanti

Jatimme jaahyvaiset sateiselle Sidneylle ja astuimme koneeseen, jonka paamaarana oli Auckland, pohjoissaari, Uusi-Seelanti. Olimme hiukan huolissamme lampotilasta, silla Sidneyssa oli sateesta huolimatta lammin. Nyt matkaisimme kaakkoon ja lahemmas etelamannerta. Saaennusteissa oli luvattu lampoa vain kahdenkymmenen asteen tietamille. Huomattavasti vahemman kuin mihin olimme Bangkokissa tottuneet.

Siksi pakkaaminen oli tuottanut enemman paanvaivaa kuin tavallisesti: Kaakkois-Aasiassa kun riittaa pari t-paitaa, shortsit, sandaalit ja uikkarit. Nyt otimme mukaan myos villatakit, tuulitakit, farkut ja kengat. Matkatavaroiden maara kasvoi niin huomattavasti, etta jouduimme laittamaan laukut ruumaan, kun muutoin matkustamme mukanamme vain kasimatkatavarat. Kaikki lampimat vaatteet olivat kuitenkin tarpeen, sen tulimme toteamaan myohemmin.

Olimme varanneet lennot Quantasilta, joka on australialainen lentoyhtio. Lento Aucklandiin kesti kolme tuntia ja aikaero Sidneyyn oli kaksi tuntia eteenpain eli GMT +13 tuntia. Vaikka olemme paljon idassa kiertaneet, emme koskaan ennen nain idassa.

Maahantulomuodollisuudet sujuivat vielakin sutjakammasti kuin Australiassa, koska suomalaiset eivat tarvitse Uuteen-Seelantiin viisumia. Australiaan viisumi tarvitaan, mutta sen sai katevasti internetista, ja se toimitettiin sahkopostiin.

Leirielamaa pitkasta aikaa

Olimme vuokranneet pienen asuntoauton, Backpackerin, joka oli tehty Toyota Hiaceen. Hiace tuntui pienelta, silla suurin osa matkailijoista ajeli valtavilla asuntoautoilla, jotka olivat yhta leveita kuin hiace pitka. Mutta todella kateva ja kompakti paketti kahdelle rakastavaiselle: sielta loytyi jaakaappi, kaasuliesi ja –grilli, tiskiallas ja vesi, liinavaatteet, pyyhkeet ja astiat. Yoksi sohva muutettiin parin levyn avulla sangyksi.

Emme poikenneet Aucklandin kaupungissa, vaan jatkoimme aamulla matkaa kohti pohjoissaaren jarviseutuja. Oli kaksi mahdollisuutta, joko Lake Rotorua tai Taupo. Valitsimme Taupon, joka saattoi olla vaara valinta. Kuulimme jalkeenpain Rotoruasta kovasti kehuja. Taupo sijaitsi kuitenkin matkan varrella varsinaiseen paakohteeseemme, Tongariron kansallispuistoon, joka on vulkaaninen ihmemaa.

Matkanteko Uudessa-Seelannissa oli helppoa ja sujuvaa, vaikka liikenne olikin vasemmanpuoleista. Markku on onneksi tottunut rattisitikkakuski, oli liikenne miten pain tahansa. Tiet ovat hyvakuntoisia ja rauhallisia... kasittamattoman rauhallisia ja kuskit huomaavaisia.

Illansuussa saavuimme Lake Taupolle. Ajoimme vuorenrinnetta alas, kun edessamme avautui valtava jarvi. Upea nakyma. Loysimme leirintaalueen tai oikeammin sanottuna lomakeskuksen, josta loytyivat kaikki matkailijan vaatimat fasiliteetit: suihkut ja vessat, keittiotilat, jossa saattoi kokata ja pesta astiat, grillikatos, pesutupa, uima-allas, ravintola ja leikkipuisto seka kuumalahde, jonne oli rakennettu kylpyla.

Kun saimme pienen hiacemme parkkiin, ryntasimme kylpylaan. Oli aika viilea ilta, joten lammin, noin 38 asteinen vesi tuntui hyvalta. Lilluimme ja nautiskelimme. Piti myos laskea liian kovaa vesiliukumaesta niin, etta kankut olivat mustelmilla.

Sitten laitoimme backpackerimme yokuntoon. Petasimme pedin ja jarjestelimme tavarat siten, etteivat ne olisi koko ajan tiella. Samalla siemailimme uusseelantilaista valkoviinia. Olimme aikaisemmin paivalla kayneet kaupassa ja ostaneet ruoka- ja juomatarvikkeita. Otin esille kaali- ja perunasalaatin, siivutin savustettua kananrintaa ja tein pienen vihrean salaatin. Siina oli meidan herkullinen leiri-illallisemme.

Yolla kavi kuten ennenkin, emme saaneet nukuttua.
- Jetlagista toipuminen kestaa vuosi vuodelta pidempaan, totesimme aamulla vasyneina.

Aamulla suihkun ja aamiaisen jalkeen jatkoimme matkaamme kohti Tongariroa. Ilma oli aika viilea ja valiin satoi vetta. Tongariron kansallispuisto on aktiivista vulkaanista aluetta ja siella on toimivia tulivuoria. Kivutessamme hiacella vuorenrinnetta ylos, maisema alkoi muuttua, kuin olisimme olleet Islannissa tai kuussa. Saavuimme Mount Ruapehulle, josta jatkoimme kahdella eri hiihtohissilla vielakin ylemmas. Maisemat olivat karkaisevat ja lampotila laski metri metrilta.

Varsinainen syy kiinnostukseemme oli kuitenkin se, etta Taru sormusten herrasta -elokuvan, Mordor, pahan valtakunta sijaitsee vuorella tai on kuvattu siella. Eri puolilta Uutta-Seelantia loytyy kymmenia muitakin samaisen trilogian kuvauspaikkoja.

Vihdoinkin viinia

Arvoimme edelleen reittiamme ja arpa osui Napieriin, pieneen rantakaupunkiin itarannikolla. Valinta osuikin nappiin, silla Napier osoittautui kauniiksi, taydelliseksi art deco –kaupungiksi. Vuonna 1931 maanjaristys tuhosi Napierin ja jarjesteli maan ja meren aariviivat uudelleen. Jalleeenrakennus suunniteltiin art deco –tyylisuunnan mukaisesti, joka tuolloin oli muotia muutenkin esim. Miamissa on art deco –kaupunginosa. Hammastyttavaa Napierissa on se, etta siella edelleen rakennetaan kunnioittaen tyylisuuntaa.

Olimme paattaneet jaada Napieriin kahdeksi yoksi. Loysimme kampparin lahelta keskustaa ja leiriytymisen jalkeen tallustelimme keskustaan ihailemaan arkkitehtuuria ja rantaviivaa. Kaupunki oli lahes tyhja ja kaikki liikkeet ja kahvilat kiinni. Rantakadulta loytyi onneksi ravintoloita, joista valitsimme yhden viininmaistelua ja illallista varten.

Napier on myos kuuluisaa viinialuetta ja olimme varanneet viiniretken seuraavaksi iltapaivaksi. Mutta ennen sita kavimme aamulla juoksulenkilla ja samalla kuvaamassa pastellinsavyisia rakennuksia. Nousimme myos ylakaupunkiin, josta oli huikeat maisemat merelle.

Iltapaivalla yhden aikaan meidat tultiin hakemaan kampparilta ja lahdimme viiniretkelle. Kohteena meilla oli kolme eri viinitilaa. Pikkubussi ajoi lapi laajojen viiniviljelysten. Ensin maistelimme kuutta eri viinia Cross Roads –viinitilalla ja sitten 10 eri viinia Moana Parkissa. Lopuksi viela viitta eri viinia Matarikissa. Kolmen viinitilan ja 21 viinin jalkeen oli ventti olo, mutta ei naatti, silla annokset olivat enintaan kaksi senttisia... eli siis aivan liian pienia suomalaiseen makuun. Tunsimme olevamme viinitaivaassa, koska Thaimaassa ja ylipaansa Kaakkois-Aasiassa viinit ovat kalliita, eivatka oikein haapposiakaan: hinta-laatusuhde ei ole kohdallaan.

Teistinkikierros oli onnistunut ja siina sai hyvan kasityksen uusseelantilaisista viineista. Valkoviinit olivat paaasiassa chardonneyta, pinot grisia ja savignon blancia, punaviinit merlotia, shirazia ja cabernet savignonia. Myos portviinia oli tarjolla ja muutamia oikein hyvia jalkiruokaviineja. Uudessa-Seelannissa keskitytaan saamaan esiin maaperan maku ja viineista huokuikin tuliperaisyys. Kaiken kaikkiaan taman jalkeen voimme suositella uusseelantilaisia viineja.

Tassa kohtaa selvisimme myos jetlagista. Nukuimme ensimmaisen, kokonaisen yon, joka oli ihanaa. Samalla unirytmimme vaihtui hiukan. Yleensa laitamme nukkumaan vahan ennen kahtatoista ja heraamme yhdeksalta, mutta nyt nukahdimme kymmenen aikoihin ja herasimme seitseman jalkeen. Taman jalkeen aikaero ei tuntunut unirytmissa, ei edes silloin, kun palasimme Bangkokiin.

Maorikulttuurin jalanjaljilla

Aamulla lahdimme ajoissa ajamaan Wellingtoniin, Uuden-Seelannin paakaupunkiin. Alunperin meidan piti luovuttaa auto vasta seuraavana paivana, mutta paatimmekin tehda sen tanaan ja tutustua kaupunkiin.

Loysimme vaivatta autovuokraamon, siivosimme ja tyhjensimme auton ja siina samalla vahingossa myos vajaan viinipullon, hups. Soitin yhteen Lonely Planetin suosittelemaan hotelliin, josta varasin viimeisen huoneen. Ajoimme taksilla hotellille, jossa meita odotti ihana yllatys: huoneemme sijaitsi tuikitavallisen motellin vanhassa, viktoriaanisessa osassa. Ihastelimme korkeita huoneita, vanhoja, tyylikkaita huonekaluja ja kylpyhuonetta, joka oli iso ja siella oli poreallas. No, emmehan me vanhapari sille mitaan kayttoa keksineet, vaan lahdimme kaupungille.. no kylla illalla viela poreaammeenkin toki kokeilimme.

Wellingtonissa tuntui taksikuskin ja respavirkailijan mukaan olevan kaksi nahtavyytta: kaapelijuna ja Te Papa –museo. Paatimme ensin menna kaapelijunaan, joka yhdisti rantakaupungin ja ylakaupungin. Samantyyppinen kaapelijuna loytyy myos Hong Kongista.

Aamulla oli vuorossa Te Papa –museo, joka oli enemmankin kuin Heureka eli toiminnallinen, mutta painottui kulttuuriin ja luontoon. Aivan upea museo ja voitteko uskoa, ilmainen. Meilla ei ollut kovin kauan aikaa, mutta kavimme kursoorisesti lapi kaikki vakituiset nayttelyt.

Maorit olivat ensimmaiset ihmiset, jotka asuttivat saaren. He tulivat Polynesian saaristosta noin 1000 vuotta ennen ajanlaskua. Maorit ovat purjehtijakansaa, joille perhe, suku ja heimo ovat tarkeita asioita. Tana paivana osa maoreista yrittaa viela sinnitella perinteissa, mutta suurin osa on sulautunut valtavaestoon tai oikeammin sanottuna eurooppalaisiin. Eurooppalaiset tutkimusmatkailijat mm. James Cook tulivat saarelle 1700-luvulla ja sita mukaa muut valloittajat, josta ei tietenkaan ilman valienselvittelya selvitty. Vuonna 1840 Uudesta-Seelannista tuli Iso-Britannian siirtomaa.

Sitten olikin puolipaiva ja aika lahtea lentokentalle. Meilla oli pitka matka edessamme. Ensin Wellingtonista Sidneyyn ja siella koneen vaihto Darwiniin. Darwinissa olisimme perilla vasta puolilta oin, jonka jalkeen menisimme hotelliin ja lahtisimme taas aamuyosta viidelta lentokentalle odottamaan lentoa Diliin, Ita-Timorin paakaupunkiin. Reittisuunnitelma piti, mutta aikataulut venyivat siten, etta meilla oli Darwinissa aikaa nukkua vain kolme tuntia.