Australia osa 3: Itarannikko

- Apua, tuoltahan tulee vetta tulvimalla tielle!, kiljaisin jarkyttyneena.
En ollut koskaan ennen nahnyt moista. Autot ylittivat letkassa tulvakohdan varovaisen paattavaisesti lahella Bowenia. Tien vierella oli sadeasuisia miehia ohjaamassa oikealle ajovaylalle. Vetta vyoryi tien yli valtavalla voimalla.

Olimme ajaneet jo useamman tunnin vesisateessa, yleensa niin aurinkoista, Australian itarannikkoa. Olimme matkalla Cairnsista Brisbaneen. Aikaa oli nelja ja puoli paivaa.

Ensimmaisena paivana ajoimme 630 kilometria. Emme olleet etukateen paattaneet, missa yopyisimme - arpaonni suosi pienta ja viehattavaa Airlie Beachia. Loysimme kohtuuhintaisen majoituksen ihan kaupungin keskustasta. Australiassa on automatkailijoille suunnattuja majoitusvaihtoehtoja todella paljon: on motellia, motor innia ja motor homea. Joissain huoneissa on pieni keittio, toisissa vain jaakaappi ja vedenkeitin, mutta kaikissa on parkkipaikka ja ehdottomasti huoneen edessa.

Illalla kiertelimme kaupungilla ja pistaydyimme syomaan tex mex –ravintolaan, jossa meita palveli eestilainen, parikymppinen kaunis neito. Han kertoi tyoskentelvansa ja lomailevansa Australiassa vuoden, kuten useat hanen tyokaverinsakin. Australiassa tietyista maista tulevat nuoret, 18-30 vuotiaat voivat saada turistiviisumin, joka sisaltaa tyoluvan (working holiday maker visa).

- Siinapa Australian matkailuteollisuudelle todella kateva tapa saada halpaa tyovoimaa, totesin Markulle kyynisesti.

Mutta toisaalta sehan oli nuorille loistava tapa kartuttaa henkista paaomaa tulevaisuutta varten. Tosin kuulin tuttaviltani, joiden tytar oli viettanyt noin vuoden Australiassa, etta joskus nuoria kohdellaan huonosti. Niinpa, joka paikasta loytyy huonoja tyonantajia.

Aamulla suuntasimme auton nokan kohti sisamaata. Vetta satoi edelleen. Maisema muuttui nopeasti ja tulimme maaseudulle, oikein perahikialle. Pienia kylapahasia loytyi tien varrelta harvakseltaan, tie oli tyhja muista autoilijoista ja ymparillamme oli vain peltoa. Naimme tien pientareilla useita kuolleita kenguruita ja kaksi kuollutta lehmankantturaa koivet taivasta kohti. Se oli kaupunkilaiselle hatkahdyttava naky.

Kultaa huuhtomassa

Ajelimme paivan mittaan 560 kilometria ja illansuussa majoittauduimme Emeraldiin, ja siella tyypilliseen motelliin. Omistajapariskunta oli erittain ystavallinen ja tarjoutui tuomaan meille illallista huoneeseen, maksua vastaan tietenkin. Huomasimme myohemmin, etta tama oli tavanomainen tapa muuallakin motelleissa. Me halusimme kuitenkin illastaa terassilla, jossa nakisimme ehka muitakin ihmisia.

Olimme jo lopettelemassa illallista, kun viereiseen poytaan istahti keski-ikainen mies. Han tervehti ystavallisesti ja pian aloimme jutustella. Han kertoi tyoskentelevansa kaivoksilla turvallisuuskouluttajana.

Olimme kaivosalueella, jossa kaivettiin kivihiilta seka jalokivia, kuten safiireja, rubiineja ja zirkoneita. Matkan varrella naimmekin valtavan pitkia, aavemaisia junia, joilla kivihiilta kuljetettiin rannikon satamiin. Lonely Planetin mukaan jalokivia oli mahdollista luvanvaraisesti ”huuhtoa”... no en kai mina tieda, huuhdotaanko niita kuin kultaa vai kaivetaanko kuin kivihiilta.

Han, kuten muutkin kaivosmiehet asuivat viikot kaivoskaupungissa ja lahtivat viikonlopuksi kotiin rannikolle. Hankin olisi lahtenyt, mutta toissa oli mennyt liian myohaan ja paatti yopya hotellissa, ottaa muutaman oluen ja lahtea sitten aamulla pirteana matkaan.

Illan mittaan kavi ilmi, etta kyseessa oli muutenkin aikamoinen tuhattaituri ja mukava seuramies. Han vaihtoi lamppuja erilaisiin korkeisiin kohteisiin mm. lentokentilla, joihin muut eivat uskaltaneet menna, han oli ollut korjaamassa eraan venalaisen laivan runkoon tullutta reikaa ja rakentanut ominkasin ekotalon itselleen ja perheelleen. Toiset ne osaa kaikkea.

Aamulla luulimme nousevamme ajoissa ylos, mutta kun menimme aamupalalle yhdeksaksi, kaikki oli keratty pois. Se oli loppunut jo klo 8.30 ja kaikki olivat lahteneet jo matkaan. Saimme kerjattya vahan teeta ja paahtoleipaa ja sitten jatkoimme matkaa mekin.

Tutkailimme karttaa ja paatimme lahtea takaisin rannikolle, edelleen vesisateessa. Kartalta loytyi mielenkiintoinen paikannimi: Town of 1770. Paatimme pistaytya siella. Nimi tulee tietysti siita, kun ensimmainen era britteja rantautui alueelle tuona vuonna. Se oli pikkuruinen kylapahanen, mutta siella oli hienot sukellus- ja surffausmahdollisuudet. Jos sinne olisi ollut paremmat kulkuyhteydet, se olisi varmaankin paisunut turismista.

Ja sitten sen naimme – ensimmaisen elavan kengurun. Markku ryntasi ottamaan kuvia kenguruperheesta, joka palyili pensaiden takana, toiset luikkivat pakoon, toiset jaivat rohkeasti paikalleen. Elainsaldomme oli merenelavia lukuunottamatta rajoittunut tien varrella nakemiimme kuolleisiin elaimiin.

Tyytyvaisina jatkoimme matkaa. Matkan varrella naimme kyltin, jossa luki: ”Tie suljettu. Vetta tiella.” Olimme nahneet vastaavanlaisia kyltteja koko matkan ajan, emmeka siksi valittaneet siita. Ajoimme parisenkymmenta kilometria, kunnes pysahdyimme. Vetta oli tiella niin reilusti, ettei siita passyt yli. Palasimme takaisin ja etsimme uuden reitin.

Ginia ja rommia

Ajoimme 700 kilometria, kunnes oli taas ilta. Saavuimme Gin Giniin ja paatimme yopya siella, koska sen nimi viittasi hauskasti alkoholiin. Majoittauduimme ja lahdimme syomaan laheiseen pubiin.

Paikka oli taynna ihmisia, jotka tekivat ruokatilauksia, joivat kuin sienet ja katsoivat matsia. Totesimme tulleemme lansimaisen tehokkuuden aarirajoille, silla yksi ainoa mies hoiti kaiken: vastaanotti tilaukset, kaatoi juomat, tarjoili ja valilla toimi hotellin respana. Onneksi keittiossa sentaan oli kokki ja hanella apulainen. Ajattelimme, etta ruuan saanti kestaa ikuisuuden, mutta iloksemme saimmekin sen tuossa tuokiossa.

Aamulla herasimme mielestamme taas ajoissa ja olimme lahtovalmiita vahan ennen kymmenta. Ovesta ulos astuessani huomasin lapun, jossa luki: ”Check out time at 9.30am.” Kasittamatonta, kirosin mielessani. Miten ihmeessa ulostsekkaus voi olla niin aikaisin. Olimme jo tottuneet siihen, etta se oli klo 10-10.30 valilla, mutta etta puoliyhdeksan. Aamu-uniselle raivostuttava kaytanto. Ja mita ihmetta ne siivojat oikein kuppaavat, kun sisaantsekkaus on kuitenkin vasta klo 14.

Olimme edenneet ripeaa vauhtia kohti Brisbanea, matkaa ei olisi enaa kuin reilut 300 kilometria ja aikaa jaljella puolitoista paivaa. Paatimme vierailla Bundabergissa, joka sijaitsi vain 50 kilometrin paassa Gin Ginista.

Bundaberg on kuuluisa tummasta rommistaan ja pakkohan tehtaalle oli menna tutustumaan. Saimme maistaa lakritsanmakuista, sokeriruokosta tehtya rommimaskia ja seurata rommin valmistusprosessin eri vaiheita. Lopuksi saimme tietysti maistaa itse lopputuotetta. Se oli hyvaa! Hyvyydesta kertoo sekin, etta vain muutama prosentti rommista viedaan ulkomaille, koska loput australialaiset nauttivat itse.

Oli vasta alkuiltapaiva, kun olimme jo kiertaneet rommitehtaan ja Bundabergin pienen ja kauniin keskustan nahtavyydet. Mainitsemisen arvoista on, etta kavimme syomassa Subwayssa, silla emme tee sita koskaan. Nyt se sattui sopivasti matkan varrelle samaan aikaan, kun nalka alkoi kurnia.

Yksi pieni kilpikonna marssi nain

Olin lukenut opaskirjasta, etta lahistolla olisi mahdollista seurata merikilpikonnien lisaantymispuuhia. Merikilpikonnat ovat ranttuja puuhissaan ja tulevat tiettyna aikana, tietylle rannalle, Mon Reposin rannalle laskemaan munat. Paivisin ranta on surffaajien kaytossa, mutta yoaikaan, jolloin on kilpikonnien munimis- ja kuoriutumisaika, sinne ei paase kuin opastetulle retkelle. Hyva niin.

Varasimme liput retkelle, joka alkaisi vasta illalla. Ennen sita meilla oli hyvaa aikaa menna majoittautumaan Bargaraan, joka sijaitsi muutaman kilometrin paassa kilpikonnarannalta. Kavimme uimassa ja seuraamassa surffaajien puuhia. Homma vaikutti mielenkiintoiselta. Surffaajat eivat tosin olleet nuoria, komeita kolleja, vaan keski-ikaisia miehia, joilla oli auringon haalistama, pitkahko tukka. Huom! Kuvassa surffaajat taka-alalla, Markku etualalla ;-)

Meidan piti olla Mon Reposilla puoli seitseman aikoihin illalla. Koska kilpikonnat eivat toimi meidan aikataulujen mukaan, meidan piti varautua odottelemaan puolille oin asti. Ja minulle iski paniikki – on saatava syotavaa sita ennen. Kasittamatonta, mutta totta, ruuan saanti illalla kello kuusi osoittautui mahdottomuudeksi Bargarassa. Jouduimme toistamiseen turvautumaan Bundabergin Subwayhin, jossa kavimme pikaisesti hakemassa ruokaa.

Ilta pimeni ja kilpikonnarannalle oli kokoontunut parisen sataa ihmista. Toivoimme, ettei sataisi, silla sateensuojaa ei riittanyt koko porukalle. Toiveemmee toteutui taysin, silla paiva oli reissumme ensimmainen sateeton kokonainen paiva. Olimme nimittain tuoneet mukanamme kuivuudesta karsivalle itarannikkolle voimakkaimmat sateet ja tulvat sitten 20 vuoteen.

Meidat jaettiin ryhmiin ja jokaiselle ryhmalle oli nimetty tietty kohde. Kun ko. kohteella alkaisi tapahtua, meidat vietaisiin katsomaan sita. Odotellessamme puistonvartija, kilpikonniin erikoistunut asiantuntija kertoi meille merikilpikonnista, niiden lisaantymisesta ja suojelusta. Yksi tuhannesta poikasesta selviytyy aikuisikaan asti.

Parin tunnin odottelun jalkeen meidan ryhma kutsuttiin lahtoportille. Meidat oli ohjeistettu tiukasti: ryhmasta ei saa irtaantua, eika taskulamppuja kayttaa. Silmamme tottuivat nopeasti pimeaan rantaan ja hiljaa hissutellen lahestyimme kohdettamme. Saimme todistaa reilun kahden sadan pienen pienen poikasen kuoriutumisen.

Kilpikonnaemo kaivaa munille hiekkakuopan noin puolen metrin syvyyteen ja hautaa munat huolellisesti. Jos puistonvartijat huomaavat, etta munat ovat vaarassa, niiden paikkaa vaihdetaan.

Poikanen kuoriutuu hiekkakuopassa ja silla kestaa viikon kaivautua pinnalle, koska se kaivaa vain oisin. Paivisin kaivaminen on liian kuumaa. Kun se paasee pinnalle, se lahtee suunnistamaan kohti vetta kuun valon mukaan. Siksi kaikki keinotekoiset valot pesimisrannalla voivat vieda poikaset harhaan.

Muodostimme kujan kilpikonnille ja avustimme niita taskulampuilla, kuitenkin tarkasti puistonvartijoiden opastamina. Se oli henkeasalpaavaa, aivan kuin olisi itse synnyttanyt, paitsi etten mina tietenkaan synnyttamisesta mitaan tieda. Tunnekuohu oli kuitenkin valtava. Pienet, noin viiden sentin mittaiset poikaset monkivat kohti vapautta... ja vaaroja. Ja sinne ne menivat, ranta-aalto vei ne mukanaan yksi kerrallaan.

Pitkan matkan onnellinen loppu

Aamulla lahdimme ajamaan Brisbaneen. Olimme sopineet autonluovutuksen iltapaivaksi ja olimme hyvissa ajoin kaupungin lahistolla, kunnes kartturi eli mina ohjasin harhaan. Siitahan alkoi aikamoinen souvi, kun meilla ei ollut kunnon kaupunkikarttaa. Aikamme pyorittyamme paatimme menna lentokentalle ja ottaa sielta taksin ajamaan edessamme autovuokraamolle. No, ei sekaan ihan ongelmitta sujunut - jouduin kokeneena kartturina vahan opastamaan nuorta taksikuskia.

Brisbane on kotoisa ja sopivan kokoinen suurkaupunki. Kavellen paasee jo pitkalle ja metrolla lisaa. Myos Brisbanessa on silta, jossa harrastetaan siltakiipeilya. Meita jai Sidneyn siltakiipeilyn epaonnistuminen kaihertamaan, joten menimme turisti-infoon varmaan lippuja. Ja arvatkaa mita, kaikki liput olivat menneet.
- Siltakiipeily ei todellakaan ole meita varten, pitakaa tunkkinne, totesimme ja lahdimme etsimaan muuta tekemista.

Kavimme maailmanpyorassa, Wheel of Brisbane, josta naki hienosti kaupungin keskustan, ajoimme CityCatilla eestaas jokea pitkin, kavelimme joen rannalla ja osallistuimme opastetulle kavelyretkelle. Tekemista kylla loytyi, emme edes vilkaisseet sillalle.

Brisbanessa jarjestetaan viikonloppuisin opastettuja pubikierroksia. Ilmiota kutsutaan Pub Crowlingiksi. Koska emme osuneet paikalle viikonlopuksi, jarjestimme ihan oman pubikierroksen. Kiersimme iltapaivan keskustan pubeja, kunnes siirryimme Fortitude Valleyyn, joka on paikallinen Kallio, ja jonne olimme majoittautuneet.

Sielta loysimme sisustukseltaan todella erikoisen, jopa pervon ruokapaikan, jossa pistimme poydan koreaksi viimeisen illan kunniaksi. Hoiperrellessamme hotellia kohti pistaydyimme viela yokerhoon. Discomusiikki oli niin puoleensa vetavaa, etta valloitimme koko tanssilattian. Jorasimme oikein olan takaa ja te, jotka tunnette Markun tanssityylin, voitte vain kuvitella, milta se naytti. Onneksi olimme lahes ainoat asiakkaat.

Aamulla oli rento olo. Onneksi ohjelmassa ei ollut muuta kuin lento Bangkokiin. Jatimme hyvilla mielin Australian - kolmen viikon reissumme onnistui taydellisesti.