Budapestin maraton 2011

Etsin oman lähtöpaikkani reilusti neljän ja puolen tunnin jäniksen takaa, ihan peränpitäjien joukosta. Markku puolestaan etsiytyi kuuden minuutin kilometrivauhtia juoksevien joukkoon.

Budapestin maratonille, joka oli minulle neljäs ja Markulle yhdestoista, osallistui vain noin 3 500 juoksijaa. Tämä oli yksi syy, miksi valitsimme juuri Budapestin, emmekä esimerkiksi ylisuurta Berliiniä. Osallistujien joukossa tuntui olevan paljon myös suomalaisia juoksijoita kannustusjoukkoineen.

Hengitin syvään ja hartaasti ja yritin laskea sykkeitä, jotka pelkästä jännityksestä olivat jo yli sadassa. Seurasin erilaisiin asuihin pukeutuneita juoksijoita kuten Rubikin kuutioon pukeutunutta seniorikansalaista. Kauhulla ajattelin, minkälaiset rakot kuutio kantajaansa hankaa.

Sitten kuulin, kun kohahti ja etujoukot lähtivät matkaan. Meni kuusi ja puoli minuuttia ennen kuin itse olin lähtöviivalla. Käynnistin sykemittarini ja siinä samalla myös chip-laite piippasi ajanoton käynnistymisen merkiksi.

Oli aamukymmenen. Aurinko oli jo noussut, mutta oli vielä viileää ja raikasta. Säätiedotus oli luvannut 25 astetta, mutta tiesin, että auringossa lämpö tulisi nousemaan kolmeenkymmeneen.

Juoksimme Sankareiden aukion läpi kohti Andrassy katua, joka vei meidät Tonavan rantaan. Käännyimme ensin etelään, tulimme samaa reittiä takaisin ja jatkoimme ylös pohjoiseen. Ja taas samaa reittiä takaisin kunnes juoksimme Ketjusillan yli Budan puolelle. Matka jatkui rantaa myöten ylös pohjoiseen. Tähän asti olimme päässeet menemään varjoissa, mutta nyt alkoi pitkä ja aurinkoinen suora. Reitti oli tasainen, joka oli toinen syy valintaamme, ja kulki Budapestin suosituimmilla ja kauneimmilla alueilla.

Matka ei tapa, vaan vauhti

Juoksu kulki hyvin ja olin kiinni viiden tunnin alituksessa. Edellisestä maratonista oli kuitenkin kaksi ja puoli vuotta, joten jännitin kovasti. Tiesin, että uuteen ennätykseen ei ollut mahdollisuuksia, sillä harjoituskilometrejä ei ollut kertynyt riittävästi, erityisesti pitkiä, yli 20 kilometrin lenkkejä oli liian vähän.

Juttelin matkan varrella kahden suomalaisen maratonkonkarin kanssa ja heilläkin oli tavoitteena viisi tuntia. Toinen heistä oli aikoinaan juossut alle neljän tunnin, mutta nyt hänelle riitti viisi. He siinä tuumailivat, että tällä helteellä voi laskea noin puoli minuuttia per kilometri lisää aikaa ja muistuttivat, että pitää ottaa rauhallisesti, sillä kuumuudessa sykkeet nousevat helposti liian korkealle.

Puolessa välissä olin edelleen vauhdissa ja olin saanut sykkeet hyvälle tasolle. Ne pyörivät tasaisesti noin 150:ssa. Näin Markunkin. Hän oli hyvissä voimissa, vaikka aamu olikin ollut vaikea... vatsaongelmia. Uskoin hänen juoksevan pikkuisen reiluun neljään tuntiin.

Matkan varrella oli menoa ja meininkiä kuin Forssassa konsanaan. Bändit soittivat poppia, joka antoi mukavasti voimia ja eräässä kadunkulmassa oli oikein klassista musiikkia soittava orkesteri. Ja tietysti paikka paikoin ämyreistä kuului myös discoa. Jorasin innoissani mukana. Hehkutin mielessäni, että enää yhdeksän kilometriä kolmeenkymppiin ja sitten ei olekaan kuin 12 kilometriä maaliin.

Maraton alkaa vasta kolmenkympin jälkeen

Kolmekymppiä alkoi häämöttää. Aurinko porotti taivaan täydeltä ja onneksi juomapisteitä oli riittävästi. Mutta sitten tapahtui jotain. Jaloissa alkoi tuntua todella pahalta. Ne olivat kuin puupökkelöt. Aina välillä parahdin, kun kävi niin kipeää. Kipu ei ollut yhdessä tietyssä paikassa, vaan kaikkialla jaloissa. Olin juomapisteillä kävellyt muutaman askeleen, jotta sain juotua läikyttämättä, mutta nyt kävelymatkat alkoivat pidentyä.

Matka alkoi todella muuttua tuskaisaksi. Sanonta, että maraton alkaa vasta kolmenkympin jälkeen, osoittautui jälleen kerran todeksi. Mielenkiintoista kuitenkin oli se, että kyse oli pelkästään jaloista, sillä muuten tunsin oloni hyväksi ja energiseksi, josta kertoi myös laskusuhdanteessa olevat sykkeet, noin 140.

Olin tähän asti pitänyt riittävän pitkän välimatkan joukon perässä kulkevaan linja-autoon, jonka tehtävänä oli kerätä liian hitaasti juoksevat pois tieltä. Maratonin aikaraja oli poikkeuksellisesti viisi ja puoli tuntia, yleensä se on kuusi tuntia. Minulla ei kuitenkaan ollut hätää, bussi tuli kaukana perässäni.

Lopulta jalat eivät enää kestäneet ja noin 39 kilometrin kohdalla jouduin vaihtamaan kävelyksi. Kun viisi tuntia ei kerta alittunut, ajattelin, ettei kannatta rikkoa itseä. Ystävämme, jonka olin ohittanut aikaisemmin, sai minut kiinni ja niin kävelimme yhdessä viimeiset pari kilometriä ja tietysti viimeiselle 500 metrille saimme jostain kummasta voimaa ja juoksimme lopun täysillä.

Saavuimme maaliin 5 tunnin ja 21 minuutin uurastuksen jälkeen. Saimme mitalit, vettä, banaania, suklaata ja sipsejä sekä kaksiprosenttisen sitruunaoluen. Ensialkuun sitruunaolut tuntui pettymykseltä, sillä olimme kuulleet, että Budapestin maratonilta saa sentään ehtaa olutta. Jälkikäteen ajateltuna se oli kuitenkin hyvä, sillä alkoholi ei nyt ihan paras palautusjuoma ole.

Yritin katseellani etsiä Markkua, mutten löytänyt. Joko hän oli saanut illit sitruunaoluesta ja häipynyt baariin tai ollut niin sippi ja mennyt suoraan hotellille. Lähdimme ystäväpariskunnan kanssa könkkäämään kohti hotellia, joka sijaitsi, onneksi, alle puolen kilometrin päässä lähtö- ja maalipaikalta. Ja siellähän se Markku meitä odottelikin hotellin terassilla oluttuopin ääressä. Hän oli juossut ajan 4.25.

Jälkipeli on paras peli

Kun olimme saaneet oluet, jälkipeli sai luvan alkaa. Kertasimme moneen otteeseen matkan varrella tapahtuneita sattumuksia, päivittelimme hellettä ja selittelimme tulosten huonoutta, vaikka toisaalta olimme ylpeitä ja tyytyväisiä maaliin pääsemisestä.

Uskon, että Markulle, joka juoksee nopeammin ja ystävällemme, joka on isokokoinen, helteellä oli suuri merkitys, mutta rehellisesti sanottuna minulle sillä ei tainnut olla merkitystä. Koska vettä ja urheilujuomaa oli reitin varrella riittävästi, ja joka vielä imeytyikin hyvin, ei minulla ollut helteen kanssa mitään hätää, eikä oikeastaan edes kuuma. Huonon tuloksen pistän huonon harjoittelun piikkiin. Tiedä häntä, tämä on tätä spekulointia.

Vain amatöörit venyttelevät

Oluet juotuamme meillä olikin jo kiire suihkuun, sillä olimme varanneet pöydän italialaistyyppisestä ravintolasta, joka sijaitsi läheisessä Varosligetin puistossa lammikon äärellä. Paikka muistutti paljon Töölönlahtea. Yleensä venyttelen huolellisesti ja otan tirsatkin juoksun jälkeen, mutta nyt en ehtinyt ja pelkkä kylmägeeli sai riittää.

Tilasimme viiden ruokalajin menuun viinisuosituksineen, joka lähti liikkeelle hanhenmaksamoussella, jonka jälkeen tuli kampasimpukoita perunamuusin kera ja sitten vielä sienicappucino ennen pääruokaa, lampaan selyksiä. Jälkiruuaksi saimme kolmea erilaista sorbettia. Ruoka oli hyvää ja juomat pitkän kuivan kauden jälkeen taivaallisia.

Syötyämme lähdimme takaisin hotellille päin, kävimme paikallisessa ottamassa vielä yhdet ja sitten menimme nukkumaan. Nukuimme kuin tukit, joka ei aina ole itsestään selvyys. Maratonin rasitukset voivat ilmetä myös siten, että jalat eivät saa rauhaa ja yöuni on ylipäänsä levotonta.

Seuraavana aamupäivänä nautimme unkarilaisen aamupalan - rasvamakkaraa ja olutta - matkalla Szechenyin kylpylään. Kylpylä sijaitsi puiston reunamalla ja oli viehättävästi ränsistynyt kansankylpylä. Tavallaan tuli mieleen Harjutorin sauna, muttei kuitenkaan. Sisäpihalla oli ulkoaltaita, mutta varsinainen keidas löytyi sisätiloista, jossa oli useita erilaisia mineraalialtaita. Myös saunoja oli usempia, jotka oli nimetty lämpötilan mukaan. Mieluisin oli 80-100 asteinen, erittäin kuiva ja kuuma sauna.

Iltapäivällä palasimmekin Malevin lennolla takaisin Suomeen. Kiitos Budapest hyvistä järjestelyistä, kauniista reitistä ja lämpimästä kelistä. Suosittelemme!

Vaikka minulla ei mikään tietty paikka ollutkaan kipeänä, kokonaisvaltainen väsymys ja henkinen uupumus jatkuivat useamman päivän maratonin jälkeen. Vaikka takki oli aivan tyhjä, päätös seuraavasta koettelemuksesta oli jo syntynyt ja se on ensi keväänä Kööpenhaminassa.