m@t maailmalla

Joululoma 2011: Koh Mook

2012-02-28T14:24:00.000+02:00

Täystyrmäys piikkikoroille.

Hat Rai Leh East 2011

Matkamme jatkui kolmen yön paikallaan olon jälkeen. Kahlasimme puolelta päivin pitkähäntäveneelle, joka heitti meidät Krabi Towniin ja kohti uusia seikkailuja.

Laskuveden aikana vesi karkaa kaus.
Hat Rai Leh East 2011

Olimme olleet Krabi Townissa kaksi kertaa aikaisemminkin ja parasta siellä oli illan hämärtyessä avautuva ruokatori. Me aamupäiväntuimaan suuntasimme kuitenkin kävellen linja-autoasemalle päin. Sitä ennen piti päästä sandaalikauppaan, sillä Markun sandaalit olivat hajoamispisteessä. Eihän sellaista tietystikään juuri siihen hätään löytynyt, mutta suutarin löysimme, joka parilla ompeleella sai kursittua sandaalit kasaan.

Krabi Townin kaunottaria.
Krabi Town 2011

Emme olleet päättäneet, jatkaisimmeko matkaa linja-autolla vai taksilla, mutta kuinkas ollakaan, silmiimme osui mainoskyltti, jossa tarjottiin kohtuuhintaista taksikyytiä Trangiin. Teimme kaupat ja puolen tunnin kuluttua olimme matkalla Kuantungkun venelaiturille. Matka kesti pari tuntia.

Kalastajalaivalla

Hyvä tietää, että saarella on sairaanhoitaja.
Kuantungku 2011

Satama oli kovin hiljainen. Olin kuvitellut, että siellä parveilisi veneitä tarjoamassa kyytiä Trangin alueen paratiisisaarille. Löysimme vain yhden kalastajaveneen, josta ystävällisesti kysyttiin, että mihin päin sitä turistit olivat menossa. Jälleeen kiitos thaimaalaiselle ystävällisyydelle. He olivat pian lähdössä ja sattumalta veisivät paikallisen sairaanhoitajan samalle Koh Mookin saarelle, jonne mekin olimme menossa. Hyppäsimme kyytiin pientä maksua vastaan tietenkin.

Trangin alueen paratiisisaaret
rauhaa rakastaville.
Koh Mook 2011

Koh Mook Resort sijaitsi mäenrinteessä, joka hiljalleen laskeutui alas hiekkarannalle. Mökit olivat pieniä ja kotoisia, ja niissä oli mökin kokoon nähden iso terassi. Olivat ne vähän alkeellisia, etenkin vessa- ja suihkutila olisi voinut olla käytännöllisempi, mutta ne sopivat saaren olosuhteisiin, vähän sellaisen ekoturismin makua.

Tunnelmaan sopivaa majoitusta kohtuuhintaan.
Koh Mook 2011

Kävimme suihkussa, otimme terassilla oluet ja hengähdimme. Illan hämärtyessä siirryimme ravintolaan illalliselle. Tilasimme thaimaalaisia herkkuja pöydän täyteen muun maussa suussa sulavaa paistettua mustekalaa ja kylmää valkoviiniä.

Jos majoitus oli alkeellista,
niin palvelu oli ensiluokkaista.
Koh Mook 2011

Meitä palveli aivan loistava nuori nainen, jonka työntekoa oli ilo katsella, verrattuna hänen miespuolisiin kollegoihinsa, jotka vaikuttivat, noh, sellaisilta kömpelöiltä murkuilta: äänenmurros, finnejä ja kikatusta. Siis aivan ihanaa porukkaa. Muut vieraat olivat eri-ikäisiä pariskuntia ja meno oli seesteistä.

Kuin nallit kalliolla

Liekö Selviytyjät kuvattu täällä?
Koh Mookin lähisaari 2011

Amerikkalaista aamiaista nauttiessamme huomasimme, että oli laskuveden aika, ja vesiraja karkasi taas kauas satojen metrien päähän. Resorttimme järjesti venekuljetuksen läheiselle hiekkarannalle, jossa pystyisi uimaan, ja lennosta mekin päätimme lähteä mukaan. Äkkiä snorkkelit ja pyyhkeet kassiin, ja baarista pari kaljaa. Niillä päätimme pärjätä iltapäivään, vaikka matkakumppanimme, pari nuorta kuherrusparia, olivatkin tilanneet lounaslaatikot mukaansa.

Kyllä silmä lepää, mutta...
Koh Mookin lähisaari 2011

Poukama oli kaikkea muuta kuin viehättävä. Nousuvesi oli kuljettanut sinne roskaa ja jätettä. Ranta oli noin sata metriä pitkä tai leveä, kummin se nyt sanotaan, ja rantavesi kivikkoinen. Olimme alle puolessa tunnissa snorklanneet poukaman läpikotaisin, eikä siellä ollut mitään nähtävää. Miten ihmeessä kuluttaisimme seuraavat kolme tuntia?

Tylsää...
Koh Mookin lähisaari 2011

Istuimme hietikolla ja kävimme välillä uimassa. Mangrovemetsäänkään meillä ei ollut asiaa, koska ei ollut kenkiä mukana. Tosiaankin meidät tultiin hakemaan vasta kahden aikaan iltapäivällä, jolloin olimme jo aika ryytyneitä istuskelusta ja odottelusta.

Trangin alueen saaret ovat rauhallisia hiljentymispaikkoja. Ei ihmisvilinää, melua eikä musiikinjytkettä. Vaikka mekin olimme suunnitelleet ottavamme rauhasta kaiken irti, eihän meidän rauhattomat sielut siellä viihtyneet. Onneksi pääsimme seuraavana päivänä jatkamaan taas matkaa.

Sikaosastolla Phukettiin

Moottoritien mittainen venelaituri.
Koh Mook 2011

Hiljainen tienoo kalastajakylässä.
Koh Mook 2011

Varasin kuljetuksen resortilta Trangin linja-autoasemalle. Matkanteko alkoi aamulla mopolla laiturille ja sieltä pitkähäntäveneellä Kuantungkun venelaiturille ja edelleen pikkubussilla Trangin keskustaan. Meitä oli noin kolmenkymmenen turistin porukka, jotka suuntasivat eri puolille Thaimaata, kuka minnekin ja milläkin. Meidät kuskattiin linja-autoasemalle ja suoraan sanoen heitettiin lennosta Phuketiin menevään bussiin.

Talot rakennetaan
puisten keppien varaan.
Koh Mook 2011

Jouduimme sikaosastolle, joka oli täynnä kaikenlaista kuljetettavaa tavaraa: matka- ja ruokatavaroita sekä lannoitusainesäkkejä.... Made by Kemira GrowHow, liekö säkit uusiokäytössä, kun koko firmaakaan ei ole ollut olemassa sitten vuoden 2008. Mutta joka tapauksessa meidän jaloille ei juurikaan jäänyt tilaa, ja väkeä ja tavaraa tuli joka pysäkiltä lisää kyytiin.

Bussi pysähteli tiuhaan tahtiin ja ajattelin, ettemme millään pääse iltaan mennessä Phuketiin. Ihme ja kumma, olimme perillä ihan aikataulussa seitsemän tunnin ajomatkan jälkeen.

Phuket Townin linja-autoasemalta hyppäsimme lava-autoon ja jatkoimme Patongin turistirannalle. Alkoi sataa vettä, joka tietää huonoa onnea, on aina tiennyt ja tiesi nytkin. Nimittäin Patongille päästyämme kuski ei löytänyt majapaikkaamme. Kuski ja Markku alkoivat pikkuhiljaa silminnähden höyrytä... Olimme lähellä, mutta lopulta luovutimme, maksoimme kyydin ja ryntäsimme pitämään sadetta ensimmäiseen baariin.

Lähdin kyselemään lähistöltä apua. Tiesin kyllä, että kyseessä on pieni majatalo, mutta tuntui oudolta, kun kukaan ei tiennyt sitä. Vihdoin sain oikeat ohjeet ja löysin sen. Siinähän se oli ihan nurkalla ja siellä oltiinkin jo odoteltu meitä.

Seduction

Miehiä työssä.
Koh Mook 2011

Kahden tai jopa yhden tähden majatalomme sijaitsi aivan Patong Beachin vilkkaassa ytimessä, kuuluisan bilekadun, Bangla Roadin liepeillä. Huoneemme ikkunat olivat kadulle päin, joten tiesimme, että yön äänet kantautuisivat sisään. Mutta tämä oli suunniteltu juttu, nimittäin...

Laittauduimme valmiiksi iltaa varten. Kävimme ensin syömässä hyvin ja ottamassa vähän pohjia, kunnes sitten puolenyön aikaan suuntasimme Seductioniin, Sedu Koskisen villiin yökerhoon.

Lipunmyyjä oli Paratiisi-sarjasta tuttu kasvo ja sai meille myytyä ‘open bar’ -liput. Se tarkoitti sitä, että koko illan tietyltä baaritiskiltä sai drinkkejä niin paljon kuin jaksoi juoda tai niin paljon kuin baarimikko ehti kaataa. Tiskillä oli nimittäin tungosta. Otimme kinitonikit.

Valtaosa salista oli varattu tanssilattialle ja pienet pöydät oli sijoiteltu reunoille. Siellä oli pari tankoakin tankotanssin taitajille. Yökerho oli kahdessa kerroksessa, joista toisessa joku kuuluisa DJ soitti levyjä. Meille sillä ei ollut merkitystä, sillä musiikki oli kummassakin kerroksessa meille tuntematonta. Emme kehdanneet tanssiakaan, kun tyylimmme tuntui jotenkin ysäriltä, joka on siis sama vuosikymmen, jona muut asiakkaat olivat syntyneet. Aah, ihailimme nuoruuden voimaa ja varmuutta.

Suosituin resortti sijaitsee
saaren parhaimmalla paikalla.
Charlie Beach Resort,
Koh Mook 2011

Reilun tunnin verran jaksoimme juoda ilmaisia drinkkejämme, jotka olimme vaihtaneet kossuvissyyn, kunnes päätimme vetäytyä Bangla Roadille. Katu välkehti värikkäistä mainoskylteistä ja musiikin pauke sotkeutui toisiinsa. Baaritarjonta tihkui syntiä ja seksiä.

Musiikki tosiaan kuului huoneeseemme kuin olisi vieressä soitettu. Majatalon väkeä tuli ja meni ja huonosta eristyksestä johtuen kaikki äänet kantautuivat kaikkialle. Saimme muutaman tunnin nukuttua, mutta heräsimme aamuyöstä.

Paidan loppu

Diskonjytke loppui tasan siihen, kun aurinko nousi. Kuvittelimme pääsevämme uudestaan uneen, mutta sitten oli työläisten aika tulla töihin: sirkkelin ääni, vasaroiden pauke ja mopojen pärinä porautuivat tajuntaamme. Aamupäivällä, kuin ihmeen kaupalla, tuli hiljainen hetki, jonka aikana saimme tovin nukuttua.

Puolelta päivin lähdimme rannalle. Siellä oli vielä aika rauhallista, sillä se alkoi täyttyä vasta alkuiltäpäivästä, kun himobailaajat olivat päässeet ylös sängyistänsä. Vuokrasimme aurinkovarjon ja -tuolit ja tilasimme läheisestä kojusta täytetyt patongit ja oluet. Otimme aurinkoa, luimme ja uimme. Tällainen ranta, jossa oli ihmiseloa ja fasiliteetteja, sopi meille paljon paremmin kuin autiot hiekkarannat.

Palatessamme rannalta majatalolle kysyin vastaanotosta, olivatko pyykkimme jo tulleet. Olin nimittäin tuloiltana ensitöikseni vienyt pyykkipussin vastaanottoon, josta he lupasivat toimittaa sen pesulaan. Ihan normaali käytäntö Thaimaassa. Ilokseni pyykit olivat tulleet ja tarkistin ne huoneessa. Yksi paitapusero puuttui! Tietysti se mieluisin ja kallein, teknistä materiaalia oleva vapaa-ajan paita. Palasin vastaanottoon, kerroin asiani lempeästi ja he lupasivat soittaa pesulaan.

Kävimme välillä syömässä ja hieronnassa ja palatessa kysyin tilannetta. Mitään ei ollut tapahtunut. Pyysin virkailijaa laskemaan pyykit itse. Olin jättänyt ne varmuuden vuoksi pussiin. Hän laski ne useaan otteeseen ja vertasi kirjanpitoonsa, ja joutui toteamaan, että yksi puuttuu.

En vielä tiennyt, millainen
sukellusretki minua odotti
- saatanallinen safari Similanilla.
Similan 2011

Tiesin jo, että peli ja paita oli menetetty, jo pelkästään siksi, että olimme lähdössä heti seuraavana aamuna

kuudelta sukellussafarille. Jotta kumpikaan osapuoli ei menettäisi kasvojaan, sovimme, että virkailija toimittaa paidan tai rahallisen korvauksen sukelluskeskuksen toimistoon. Ja varmasti arvaatte, että niin paitaa kuin korvaustakaan ei ole näkynyt.

Mutta sitten siis nukkumaan, sillä seuraavana aamuna olisimme jo matkalla sukellussafarille Similanin saaristoon. Siitä voit lukea lisää aikaisemmasta blogista.

Joululoma 2011: Railay

2012-02-17T12:28:00.001+02:00

Hat Rai Leh West 2011

Maabongarit harvoin palaavat samaan maahan takaisin, mutta Thaimaa oli poikkeus, sillä siitä tuli sapattivuotemme aikana toinen kotimaamme. Koska meillä kummallakin oli edessämme työn ja touhun täyteinen syksy, halusimme jouluksi lomalle emmekä bongailemaan. Thaimaa oli helppo ja vaivaton valinta joululomakohteeksemme.

Matkan suunnittelu lähti liikkeelle lentolipuista jo elokuussa. Meillä on muutenkin tapana aloittaa matkan valmistelut noin puoli vuotta aikaisemmin. Ensin etsin netistä halvimpia vaihtoehtoja esimerkiksi vertaa.fi:n kautta, mutta pian mukavuudenhalu voitti ja aloin kyttäämään Finnairin suoria lentoja Bangkokiin. Ihan halvallahan ne eivät tietenkään joulusesongin aikaan lähteneet, mutta kohtuuhintaan kuitenkin.

Seuraavaksi mietimme, mitä halusimme tehdä ja nähdä ja missä. Bangkokissa halusimme viettää ainakin muutaman päivän. Muut Thaimaan kaupunkikohteet eivät kiehtoneet, vaan halusimme meren ääreen. Matkaoppaan avulla valikoimme useamman rantakohteen, sillä yksi ei meille riitä - me kun viihdymme paikoillamme korkeintaan kolme yötä.

Matkaohjelma alkoi valmistua syyskuun lopussa. Bangkokin lentokentältä jatkaisimme suoraan Etelä-Thaimaahan Krabille ja siellä Railayn turistirannalle. Sieltä matkaisimme bussilla tai taksilla vielä etelämmäs Trangin alueelle, Koh Mookin paratiisisaarelle. Koh Mookilta palaisimme takaisin tekemällä koko päivän kestävän bussimatkan pohjoisemmaksi Phuketin saarelle ja Patongin turistirannalle. Sieltä lähtisimme sukellussafarille Similanin saaristoon ja sitten lentäen takaisin Bangkokiin.

Lokakuun puolivälissä tein loput varaukset. Varasin Bangkok-Krabi ja Phuket-Bangkok lennot AirAsian kautta, joka on luotettava ja hyvin aikatauluissa pysyvä malesialainen halpalentoyhtiö. Käytin sitä sapattivuotemme aikana todella paljon. Kaikki majoitukset varasin agoda.fi:n kautta, jolla on mielestäni Aasiassa parhaat valikoimat ja hinnat, ja se on erittäin luotettava. Kertaakaan ei ole vielä pettänyt. Sitten kaikki olikin hoidettu, maksettu ja vahvistettu.

30 litraa matkatavaroita

Pakkaamisen taidonnäyte
kahden viikon lomareissulle.

Syksy oli pitkä ja raskas ja oikein odotimme joulun tuloa. Pakkaaminen minulla on tapana aloittaa viikkoa ennen. Levitän olohuoneeseen koko kesävaategarderoobini, kaikki mitä haluaisin ottaa mukaan. Seuraavaksi kaivan esille 30 litran repun, johon kaikkien matkatavaroiden on mahduttava.

Sitten alkaa osuus, josta olen tehnyt tiedettä ja taidetta: karsinta. Tavoitteenani on, asiallinen ja siveellinen pukeutuminen huomioon ottaen, ottaa mukaan mahdollisimman vähän, ja ehdottomana edellytyksenä on, että kaikki kulkee käsimatkatavaroissa. Suurin osa levittämistäni vaatteista päätyy siis takaisin kaappiin.

Ja vaatteethan ovat vain osa repun sisältöä. On otettava mukaan myös kaikenlaista muuta: hygieniatuotteita, otsalamput, laturit, kirjoja, matkaopas, iPod, nessuja, ensiaputarvikkeita ja lääkkeitä, pelikortit, tulitikut, sateenvarjot, snorkkelit ja eväät. Minä kun en lähde minnekään ilman eväitä.

18 tuntia ovelta ovelle

Vihdoin koitti lähtöpäivä. Illalla puoli kymmenen aikoihin lähdimme kotoa kentälle ja seuraavana iltapäivänä kolmelta paikallista aikaa olimme Suvarnabhumin lentokentällä Bangkokissa. Päätimme yrittää jatkolennolle transferin kautta, mutta Air Asia ei kuulema kuulu systeemiin, joten jouduimme ruuhkaisen passintarkastuksen kautta tuloaulaan.

Sitten etsiydyimme yhden kerroksen ylöspäin lähtöaulaan ja etsimme AirAsian lähtöselvitystiskit. Tsekkasimme itsemme sisään automaatilla, sillä AirAsia perii tiskillä tehdystä lähtöselvityksestä erikseen hinnan. Sitten jatkoimme turvatarkastuksen kautta kotimaan terminaaliin. Tiesimme, että lentokentällä oli pitkät kävelymatkat, mutta ihan kolmen kilometrin kävelyä emme osanneet odottaa.

Lento Krabille lähti ajallaan ja olimme perillä puoli kahdeksalta illalla. Kentällä meitä odotti hotellilta etukäteen varattu kuljetus. Ajoimme ensin pikkubussilla Ao Nam Maon rantaan, josta viimeiset pari sataa metriä taitoimme golfkärryllä. Sitten hyppäsimme muutaman muun turistin kanssa pitkähäntäveneeseen ja kiidimme illan pimeydessä Hat Rai Leh Eastille. Railay ei ole saari, vaan niemennokka, mutta kallioiden takia sinne ei ole maareittiä, vaan kaikki kulku tapahtuu veneellä.

Nimittäin turistihan ei kävele!

Laskuveden takia vesi oli monen sadan metrin päässä rannasta ja siksi meitä oli vastassa traktori peräkärryineen, jolla meidät kärrättiin rantaan. Sitten siirryimme taas parin sadan metrin matkaksi golfkärryyn, joka vei meidät Hat Rai Leh Westin puolelle ja hotellin vastaanottoon.

Kirjoittauduimme sisään Railay Bay Resort and Spahan ja olimme mökissämme yhdeksän aikaan illalla. Olimme matkanneet 18 tuntia ja olimme väsyneitä. Tilasin meille illallisen huoneeseen ja saimme nyt pitkästä aikaa oikeaa thaimaalaista ruokaa. Se oli tulista – phet!

Paras ranta

Hat Rai Leh West 2011

Aamulla olisi nukuttanut pitempäänkin, mutta emme raskineet jäädä sänkyyn. Kävimme buffetaamiaisella, josta löytyi niin aasialainen kuin länsimaalainenkin aamiainen. Ravintolatilat levittäytyivät mukavasti rannalle asti, jossa sai nauttia keittiön tai baarin antimista varpaat hiekassa.

Sitten tutustuimme resortin fasiliteetteihin. Resortti levittäytyi Hat Rai Leh Westin puolelta Eastin puolelle. Majoitusta oli monentasoista ja kokoista tavanomaisista mökeistä ja sviiteistä huviloihin, joissa oli oma uima-allas. Meidän tavanomainen mökki oli täydellinen meidän tarpeisiin: iso kylpyhuone, jossa oli erikseen amme ja suihku sekä leveä, hyvä sänky, jossa oli riittävästi tyynyjä.

Auringonlaskua tullaan
katsomaan kauempaakin.

Uima-altaita, jotka lapsiperheet olivat valoittaneet, oli kaksi, joista toisen yhteydessä oli pieni spa hoitoineen ja hierontoineen. Resortista löytyi myös supermarket, pankkiautomaatti ja muutamia pikkuliikkeitä. Parasta antia oli kuitenkin resortin sijainti. Se sijaitsi länsirannan välittömässä läheisyydessä ja rantahietikolta pääsi kahlaamaan veteen. Rannalla oli myös useita muita hotelleja ja resortteja sekä ravintoloita, kahviloita ja pikkuliikkeitä sekä tietysti ranta-aktiviteetteja mm. kanoottien vuokrausta.

Hat Rai Leh East 2011

Hat Ray Leh Eastin puoli oli aivan toisenlainen. Rannalle oli rakennettu betoninen promenadi, jonka varrella oli ravintoloita, baareja ja liikkeitä ihan vieri vieressä. Rannalta ei päässyt uimaan, sillä laskuveden aikana vesi oli kaukana, eikä se nousuvedenkään aikana houkuttelevalta näyttänyt.

Promenadilla kuljeskellessa törmäsimme suomalaiseen sukellusyrittäjään, jonka kanssa joimme kahvit ja vaihdoimme muutaman sanan. Monelle saattaa piirtyä kuva rennosta ihannetyöstä, mutta yrittäminen ei ole helppoa Thaimaassa, varsinkaan ulkomaalaisille. Sen voisi kiteyttää vanhaan neuvostoaikaiseen sanontaan: mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy.

Kiipeilijöiden Railay

Krabin saaristo 2009

Krabin alue on tunnettu sokeritopan muotoisista kalkkikivisaarista, jotka nousevat merestä tarunhohtoisesti korkeuksiin. Saarten kapeat hiekkarannat täyttyvät saarihyppelijöistä (island hopping), jotka kiertävät pitkähäntäveneellä päivän aikana kolmesta viiteen saarta. Saarilla uidaan ja snorklataan ja joidenkin kallioiden kätköistä löytyy hienoja laguuneita ja luolia. Eräälle laguunille voi uida läpi hämärän luolan.

Hat Rai Leh West on yksi saarihyppelyyn kuuluvista rannoista ja iltapäivällä siellä olikin aika ruuhkaista. Rannoilla ei ole tarjolla aurinkotuoleja tai –varjoja, vaan hiekalle levitettiin bambualusta, jonka päälle pyyhe.

Happy Hours -
3 ämpärillistä kinitonikkia.

Railay on kuitenkin ennenmuuta kuuluisa kalliokiipeilystä. Sieltä löytyy 700 eritasoista reittiä ja uusia löydetään koko ajan. Kallionjyrkänteet nousevatkin lähes pystysuoraan ja niissä riittää kiipeilijöille punnertamista.

Viihdyimme viehättävällä Railaylla ne maagiset kolme yötä, jonka jälkeen jatkoimme matkaa. Suosittelemme Railayta Ao Nangin sijaan rannan viihtyvyyden ja rennon tunnelman takia.

Cobra Band villitsi Libertessä

2012-01-23T13:52:00.002+02:00

Living Coloursin house band villitsi kansaa Kallion Libertessä lauantaina 21.1.2011. Paikalle saapui sukeltajia ympäri Suomea ja keikka olikin loppuunmyyty. Tässä muutama näytepala Cobra Bandin omintakeisesta soitannasta.

YouTube-näyte: http://www.youtube.com/watch?v=FHp9BiJv8xw

Living Colours Dive Resort ja sukelluskeskus sijaitsee trooppisella Bunakenin saarella Manadon kaupungin edustalla Pohjois-Sulawesilla, Indonesiassa. Lue lisää: www.livingcolours.fi.

Joululoma 2011: Saatanallinen sukellussafari Similanilla

2012-01-08T15:59:00.002+02:00

Olin unelmoinut sukellussafarista eli niin sanotustaliveboardista jo pitkään. Ajatus siitä, että saisin sukeltaa kolme-neljä kertaapäivässä kolmen päivän ajan, tuntui unelmalta. Tehtäväni olisi vain sukeltaa,syödä ja nukkua. Mutta toisin kävi. Sadunhohtoinen sukellusretki muuttuipiinaavaksi painajaiseksi.

Olimme varanneet Markun kanssa jo hyvissä ajoin syksyllä kolmenpäivän ja kolmen yön sukellus- ja snorklaussafarin suomalaisestasukelluskeskuksesta Chalong Sea Sportista, jota eräs tuttavamme meillesuositteli. Kolmen päivän ohjelmaan kuuluivat Similanin saaristo ja Ko Bon. Neljänpäivän safariin olisi kuulunut myös Ko Ta Chai sekä kuuluisa Richelieu Rock.

HimobailaajatSeductionissa

Jouluaaton aamuna aamukuudelta istuskelimme PatongBeachillä majatalomme portailla, seurailimme viimeisten juhlijoiden paluuta hotelleilleenja odottelimme kyytiä Thap Lamun satamaan, josta meidät kuljetettaisiintukialukselle M/V Blue Starille.

Matka pikkubussilla kesti puolitoista tuntia ja satama sijaitsi ihan lähellä Khao Lakia. Olisi kyllä ollutjärkevämpää majoittua Khao Lakiin, mutta olimme päättäneet käydä tutustumassaSedu Koskisen yökerhoon, Seductioniin, joka sijaitsee Patongin bilekadulla, BanglaRoadilla.

Seductionissa hetken ympärillemme vilkuiltuamme totesimmeolevamme paikan vanhimmat ja tanssimisen sijaan keskityimmekin tunnin ajankossuvissyn juomiseen, jonka jälkeen lähdimme nukkumaan. Se siitä biletyksestäsitten!

Thap Lamun satama oli oikeastaan keskus, jonne ihmiset koottiin jajosta heidät lähetettiin eri kohteisiin snorkaalaamaan, sukeltamaan jakalastamaan. Me matkustimme erään snorklausryhmän mukana speedboatilla elipikaveneellä Similanille, jossa Blue Star jo meitä odottelikin. Samaa matkaa meidänlisäksi tulivat yksi suomalaispariskunta ja yksi ruotsalaispariskunta sekä yksidivemastereistamme.

Sukellussafarin matkanjohtaja Darren tuli hakemaan meidätkumiveneellä eli dingillä. Matkatavarat vietiin ensin ja sitten pakkauduimmekaikki yhdeksän ihmistä kiikkerännäköisen dingin kyytiin. Hyvinhän se meni.

Laivaan astuttuamme ensitöiksemme laitoimmesukelluspaketit kuntoon. Edellisestä sukelluksesta kun oli taas se puolivuotta, katselin alkuun ihmeissäni tasapainotusliiviä ja regulaattorin piuhoja.Katsoin mallia muilta ja sain apua thaimaalaiselta hyvyilevältä ja avuliaalta henkilökunnalta.Sain kuin sainkin paketin kuntoon. Myös oman ryhmäni divemaster Juho, nuori pellavapääkävi esittäytymässä.

Sitten nousimme kolmoskannelle, jossa sijaitsi laivan salonki.Darren esitteli meille ripeästi laivan paikat ja tavat sekä opasti meidäthytteihimme. Olimme varanneet ns. parhaan hytin ykköskannelta, jossa oli jääkaappija ilmastointi sekä ekstrana parisänky.

Puhtaat valkeatlakanat

Saimmekin oikein tilavan keulahytin, joka ensialkuunnäytti paremmalta kuin mitä sitten loppujen lopuksi oli. Hyttejä olimainostettu siisteiksi ja tyylikkäiksi, jota ne varmaan joskus aikoinaanolivatkin olleet. Meillä ainakin oli likaiset petivaatteet ja patja, jostapuuttui iso reunapala. Lähin kylpyhuone sijaitsi portaiden yläpäässäkakkoskannella, eikä märkiä uikkareita ja pyyhkeitä saanut mihinkään kuivumaan.Ja nyt valitus seis, huomautin itselleni, se oli ihan hyvä hytti.

Veimme matkatavarat pikaisesti paikoilleen ja palasimmesalonkiin sukellusbriiffiä varten. Siellä tapasimme muut kanssasukeltajat,jotka olivat jo toista päivää safarilla, ja olivat käyneet aamusukelluksella. Meitäoli yhteensä 13 sukeltajaa, matkanjohtaja, kolme divemasteria, kapteeni, kaksikokkia ja neljä apumiestä. Kerrottakoon myös, että yksi kanssasukeltajistammeon yksi Suomen suosituimpia naisartisteja.

Saari numero 9

Matkanjohtaja Darren esitteli seuraavan sukelluskohteen,joka oli Similanin saari numero 9. Similanin saaristo sijaitsee noin kolmenkymmenenkilometrin päässä Khao Lakista länteen. Se koostuu yhdeksästä saaresta ja senalueella sijaitsevat Thaimaan parhaimmat sukelluskohteet. Saaristossa onlukematon määrä erilaisia sukelluskohteita, vaihdellen leppoisastavirtasukelluksesta jylhien kanjoneiden kautta rikkaisiin koralliriuttoihin jahylkyihin.

Darren briiffasi meitä kohteen olosuhteista janähtävyyksistä. ”Nice and easy”, hän sanoi. Minua jännitti. Kuului ”Let´s godiving” ja kaikki säntäsivät kakkos- eli sukelluskannelle. Kauhea hoppu,kiroilin mielessäni.

Sukelluskannen valtasi kova touhu ja tohina, kuten aina.Huomasin, että olin unohtanut laittaa painovyön valmiiksi. Olin aivan tumpeloja sain taas apua apumieheltä. Oman ryhmäni kokoonpano oli jäänyt minulleepäselväksi, enkä edes tiennyt kuka oli parini. Yritin parhaani mukaan tehdäparitsekkauksen yksikseni.

Sitten laiva pysähtyi, antoi äänimerkin ja ensimmäisethyppäsivät jättiloikalla mereen. Laahustin viimeisenä räpylöineni laivanreunalle. Hyppäsin, näytin ok-merkin ja uin divemasterin läheisyyteen. Vastapinnan alla näin ryhmämme lopullisen kokoonpanon: Pirkko ja Pekka (heihinolinkin jo tutustunut, koska he tulivat samaa matkaa kanssamme) sekä Maija jaMatti. Koska minulla ei ollut paria, pysyttelin divemasterin vanavedessä.

Tiedoksi kaikille lukijoille, että olen muuttanutkanssasukeltajien nimet yksityisyyden takia. Chalong Sea Sportin henkilökunnannimet ovat oikeita.

Tietysti minulle tuli ongelmia maskin kanssa, kuten aina.Se meni huuruun ja päästi vettä sisään. Olin jo varma, että minun pitää noustapintaan, mutta sinnittelin kuitenkin ja tyhjensin maskia tiuhaan tahtiin. Olinkuitenkin tyytyväinen, että tasapainoni osui heti kohdalleen.

Lähes tunnin sukelluksen jälkeen lähdimme nousemaanpintaan. Divemaster otti pintautumispoijun eli sukellusnakin esille, jonkaavulla tukialus havaitsisi meidät ja tulisi poimimaan kyytiin. Ensimmäinensukellus oli onnellisesti ohi. Näkemästäni en muista juuri muuta kuin isonmureenan, muutoin huomioni kiinnittyi kaikkeen muuhun sähläykseen.

Matkapahoinvointia

Merenkäynti tuntui voimistuvan ja tunsin itsenipahoinvoivaksi. Syötyämme lounaan paha olo helpotti hieman. Ruokahuollostamuuten sen verran, että koko reissun parasta antia oli hyvä ruoka.Ihmettelimme, miten kokit pienessä laivakeittiössä ja kovassa merenkäynnissäpystyivät loihtimaan niin hyvää ruokaa. Hyvä ruoka, parempi mieli, totesimme.

Toinen sukellus lähti liikkeelle yhtä huonosti kuinensimmäinenkin. Tällä kertaa alasmeno oli niin vauhdikasta, etten ehtinyttasaamaan paineita ja maskiin syntyi, onko se nyt ali- vai ylipaine, muttasilmät meinasivat pullistua päästä. Oli kuristava olo. Vihdoin sain puhallettuamaskin nenäonteloon ilmaa ja tilanne laukesi.

Virtaukset voimistuivat ja näkyvyys huononi, muttanähtävää oli paljon, ei mitään spesiaalia, mutta korallit olivat upeita jakalat värikkäitä, juuri niin kuin hyvässä sukelluskohteessa on. Yhden kerrandivemaster viittoi sen verran innoissaan, että tiesin jotain spesiaalia olevanlähellä, mutta itse en nähnyt sitä. Se oli kuulema joku hai.

Päästyäni takaisin laivaan olin lopen uupunut aikaisestaaamuherätyksestä, merenkäynnin aiheuttamasta pahoinvoinnista ja itsesukelluksen rasituksista johtuen, joten päätin mennä päiväunille. Siinävaihtaessani kuivia päälle, katsoin peiliin ja huomasin, että silmänympärykseniolivat pienen pienillä mustelmilla.

Säikähdin ja olin varma, että minulla olidekompressiotauti. Menin makuulla ja tunnustelin itseäni. Heikottaako? Kyllä.Huimaako? Ei. Kutiseeko tai pisteleekö? Ei, ehkä. Onko tunnottomuutta? Ei.Sitten nukahdin. Herättyäni päätin jättää yösukelluksen väliin. En ollutkoskaan sukeltanut pimeällä ja siihen keskittyminen väsyneenä ei tuntunut fiksulta.

Katselin kuitenkin silmä tarkkana kun yösukeltajatlähtivät matkaan. Olimme jo uudessa sukelluskohteessa Ko Ta Chailla, jokasijaitsee Similanilta pohjoiseen. Oli jotenkin lopullinen olo, kun sukeltajathyppäsivät mereen ja vajosivat pimeään syvyyteen taskulamppuinensa. Jos tuoltakaikki tulevat takaisin, voin harkita sitä huomenna, sanoin Markulle. Ja niihänheidät kaikki sieltä poimittiin takaisin. Laivaan nousu oli vaikeaa joSimilanilla, mitähän se mahtoi olla nyt, kun merenkäynti avomerellä oli aivantoista luokkaa.

Hyvää Joulua!

Tukialuksen erikoisuus oli sauna, jonne yösukeltajat jaMarkku ryntäsivät. Se oli samalla joulusauna, oli nimittäin jouluaatto. Darrentosin huomautti, että sauna ja olut, kuten kaikki sukeltajat tietävät, eivätole hyväksi, mutta hän oli kuitenkin oppinut, että me skandinaavit olimmeimmuuneja.

Sitten olikin jouluillallisen aika. Thaimaalainenkeittiöhenkilökunta oli loihtinut meille kinkkua ja kalkkunaa, nam. Olinedelleen huonovointinen, enkä oikein jaksanut nauttia illallisesta. Piristyinhetkeksi, kun juttelimme Pirkon ja Pekan kanssa. He olivat sporttinenpariskunta ja Pekka harrasti kaikkea mahdollista maassa, vedessä ja ilmassa.Hänen työnsä liittyi ainakin valokuvaukseen. Hän oli myös kokenut sukeltaja, kunPirkko puolestaan oli aloittelija ja hänellä oli vasta reilut kymmenensukellusta takanaan. Meillä oli mukavaa ja tunsimme olevamme samallaaaltopituudella.

Menimme kymmenen jälkeensänkyyn, mutta nukkumisesta ei tullut mitään. Ensin laiva keinui puoleltatoiselle ja sitten yöllä kahden aikaan laiva starttasi ja lähdimme vieläulommas merelle, Richelieu Rockille.

Richelieu Rock on kuulemarankattu kymmenen parhaimman sukelluskohteen listalle. Se tunnetaan suuristapinaakkeleista, jotka ovat täynnä elämää. Siellä voi nähdä mm. harlekiinirapujaja merihevosia samalla kun barracuda-, trevally- sekä fusiler-parvet kulkevatohitse. Siellä viihtyvät myös valashait ja mantat.

Jälkeenpäin hoksasin, että senei pitänyt edes kuulua meidän kolmen päivän ohjelmaan, mutta siellä olimme -meren armoilla. Matkanteko oli yhtä ryttyytystä ja erityisesti keulahyttiryskyi ja paukkui. Se siitä nukkumisesta. Aamuherätys oli jo puoli seitsemältä,briiffi kymmentä vaille ja sukellus varttia yli seitsemän. Olin väsynyt, muttapinnistelin itseni liikkeelle.

Richelieu Rock

Nyt alkutoimet sujuivat jo sutjakammin ja sukellusmuutenkin lähti liikkeelle mukavasti. Maskikin toimi moiteettomasti. Sittenjouduimme voimakkaisiin virtauksiin. Kaikille sukeltajillehan opetetaan, ettävastavirtaan ei kannata rimpuilla, vaan pitää uida virran läpi. Tällä kertaa mepuskimme virtaa vasten ihan tosissaan. Hengästyin itsekin toden teolla.

Yhdessä kovassa virtapaikassa vain Pekka pääsi läpimeidän muiden jäädessä virran vietäväksi. Katselin ihmeissäni, mitä nyt tapahtuu,kun yksi ryhmän jäsenistä katosi. Divemasterimme elehti, ettei tiedä minnePekka hävisi ja niin jatkoimme sukellusta muina miehinä. Minun mielestä meidänolisi pitänyt nousta pintaan minuutin etsimisen jälkeen, mutta seurasin divemasteriauskollisesti. Sukellus tosin jäi lyhyeksi muutenkin, kun kaikkien ilmathupenivat vastavirtaan polkemisen takia.

Nousimme hiljalleen pintaan ja tukialus saapui noutamaanmeidät. Laivasta heitettiin nailonköysi, jonka avulla meidät hinattiin lähemmäs.Sitten yritimme vuorollamme nousta ylös laivaan. Se oli hurjaa. Aallokkoheitteli meitä edestakaisin, kuin olisi pesukoneessa pyörinyt. Kun minunvuoroni tuli ja sain portaista kiinni, yritin ottaa räpylät pois ja noustaveneeseen. Aallokko heitteli ja palasin aina lähtöpisteeseen. Otin myösregulaattorin liian aikaisin pois suusta ja vedinkin aikamoisen määränsuolavettä sisuksiini. Kovan taistelun jälkeen pääsin ylös.

Lentäväjääkaappi

Aamupala katettiin salonkiin. Laiva heittelehtisivutuulessa ja kaikki muu siinä mukana. Tavaroita ja ihmisiä lenteli puoleltatoiselle. Ihmeen kaupalla aamupalatarvikkeet pysyivät tarjoilupöydällä. Koskalautasella ei oikein pysynyt mikään, kokosin kahden paahtoleivän väliinpaistetun kananmunan ja pekonisiivun, länttäsin ne tiukasti yhteen ja veinMarkulle, toisella kädellä milloin pylväästä ja milloin pöydästä kiinni pitäen.Sitten palasin takaisin ja tein itselleni samanlaisen. Kahvia en edes yrittänythakea.

Hetkittäin tuntui, että liikehdintä tasaantuisi, muttasitten taas rytisi, eikä kukaan voinut mitään. Tavarat baaritiskiltäsinkoutuivat lattialle, iso jääkaappi luisui baaritiskin takana puoleltatoisella ja isoja vesitynnyreitä viskautui mereen. Kuin onnen kaupalla, kenellekäänei sattunut mitään, eivätkä lentävät esineet osuneet kehenkään, eivätkäjääkaappi tai vesitynnyrit murskanneet ketään allensa. Olin kauhuissani.Thaimaalainen henkilökunta tapansa mukaan vain naurioi, joka on siisaasialainen tapa reagoida hämennykseen.

Päätin, että tässä kohteessa en enää toista kertaa sukellaja huojuin hyttiin seinistä kiinni pitäen. Heittäydyin sängylle selälleni jayritin liimautua patjalle niin litteäksi, etten pyörisi puolelta toiselle. Haistatinpitkät seuraavalle briiffille ja laitoin nukkumaan. Onnksi uni tuli.

Ennen lounasta pyysin puhutella Darrenia ja kysyinhäneltä, olimmeko menossa jo rauhallisemmille vesille. Kerroin myös, ettahyttiimme tuli yhdesta pienestä ikkunasta vettä sisään, kun laiva kallistuiriittavasti sille puolelle. Hän kertoi, ettei voi merenkäynnille mitään. Tottakai ymmärsin sen, eihän hän sentään jumala olllut (kiitos jumallalle siitä),mutta hän oli kuitenkin vastuussa safarin reitistä ja sukelluskohteista.

Mielestäni olosuhteet Richelieu Rockilla olivat liian rankathuvisukeltajille ja pyysin häntä huomioimaan ne. Pelkästään oleminen laivallaoli yhtä helvettiä, puhumattakaan laivalle nousemisesta, jossa moni olivaarassa loukata itsensä ja hörpätä suolavettä kiduksiinsa. Helpointa jaturvallisinta olikin veden alla.

Lounas sujui lähestulkoon samanlaisissa merkeissä kuinaamiainenkin. Olin turhautunut ja raivoissani. Auvoinen sukellussafari olimuuttunut eloonjäämistaisteluksi niin laivalla kuin meressä. Laivan olosuhteetolivat jopa vaaralliset. Koko ajan piti pelätä sinkoutumista puolelta toiselle,kaatumista liukkaalla lattialla tai tavaroiden osumista päähän tai jäämistäjääkaapin alle.

Ko Ta Chai

Olimme matkalla seuraavaan sukelluskohteesee Ko TaChaille. Päivän kolmas sukellus, tai minulle siis toinen, sujui yhtähulvattomasti kuin aikaisemmatkin. Sen verran kuitenkin sovimme etukäteen, ettäolisin kolmantena pyöränä Maijan ja Matin kanssa, minulla kun ei ollut omaaparia.

Näytimme merkin, joka tarkoittaa pinnan alle menemistä jalähdimme laskeutumaan. Jostain syystä Matti jäi pinnalle killumaan. JäimmeMaijan kanssa odottelemaan. Laskeuduimme kuitenkin pohjaan ja divemaster lähtipintaan tutkimaan tilannetta. Odottelimme keskenämme viitisen minuuttia, eikädivemasteria kuulunut takaisin. Maija ehdotti pintaan nousua ja vastasimme ok.Lähdimme rauhallisesti ylöspäin kunnes näimme Juhon tulevan. Jatkoimmesukellusta.

Jälkeenpäin ilmeni, ettei Juho ollut löytänyt Mattia.Toivoimme vain, että hän oli päässyt takaisin veneelle, kuten olikin.Jälkeenpäin ilmeni myös syy, miksi Matti oli kadonnut – hän oli unohtanutpainovyön matkasta.

Olin järkyttynyt. Koskaan aikaisemmin ei ollut käynytniin, että joku ryhmästä olisi hävinnyt. Jäin miettimään, mitä itse tekisin samassatilantessa. Kovan merenkäynnin takia sukellusnakki oli ihan ehdoton apuvälineja jokaisella olisi pitänyt olla oma nakki mukana. Jos jotain myönteistä hakee,niin se oli se, että opin näillä sukelluksilla vielä paremmin pitämään huoltaitsestäni ja ymmärtämään sukellusparin tärkeyden.

Auringonlaskunsukellus

Yösukellus tai itse asiassa tällä kertaa auringonlaskunsukellustapahtui Ko Bonilla, joka sijaitsee Similanilta parikymmentä kilometriäkoilliseen ja siellä tavataan usein isoja mantoja. Onnekkaimmat saattavat nähdäjopa valashain.

Minulta sukellus jäi taas väliin. En jaksanut, enkäuskaltanut lähteä, kun laivaan nousu oli niin hankalaa valoisallakin. Ja hyväetten lähtenytkään, sillä Pekka kertoi, että sukellus oli ollut varsinainenseikkailu. Juho kun ei tuntenut paikkoja, hän ryhmänsä kanssa seurailiDarrenia, joka johdatti hedät sellaiseen vastavirtaan, että ihmiset joutuivatpitämään kiinni kivistä ja kallionkoloista.

Erään toisen laivan divemaster oli kuulemma vastaantullessaanilmoittanut Darrenille, että vastavirta on niin kova, ettei kannata yrittää,mutta jääräpäisesti hän jatkoi. Vastavirran takia Matilla loppui ilmat keskensukelluksen ja hän tuli ylös parihengityksellä.

Pekka kuulema antoi Darrenin kuulla kunniansa saunassa,mutta eihän hän palautetta ottanut vastaan, minkä kyllä tiesimmekin. Olimmenimenneet Darrenin natsijohtajaksi, joka olosuhteista ja ihmisistä piittamaattapitäytyi suunnitelmassaan. Darren oli kuulema työskennellyt laivassa seitsemänvuotta, josta voisi ajatella, että hän olisi suveneeri ammattilainen. Aika olikuitenkin tehnyt hänestä välinpitämättömän ja piittaamattoman itsevaltiaan. Joshän selviää näissä olosuhteissa, on kaikkien muidenkin selvittävä.

Olimme ystävystyneet Pirkon ja Pekan kanssa ja illallisellaspekuloimme tilannetta. Myös he olivat tyytymättömiä. Koimme epäreiluksi myös sen,että ryhmämme divemaster oli ensikertalainen Similanilla ja meiltä jäi sentakia paljon näkemättä. Hänen ryhmänohjaustaidot olivat puutteelliset jatunsimme olevamme vedessä oman onnemme nojassa.

Viimeisetsukellukset

Menimme aikaisin nukkumaan ja saimme jopa nukuttua. Aamuherätysoli vasta klo 7.15 ja aamun ensimmäinen sukellus onnistui hyvin. Kukaan eikadonnut, emmekä menneet vastavirtaankaan kuin muutaman kerran satunnaisesti.Jännittävintä oli se, kun ryhmittäydyimme vedenalaiselle kallionkielekkeelle japitelimme siitä kiinni. Ensin en ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta sittenhoksasin, että odottelimme mantoja. Vaikka niitä ei tullut, sukellus olionnistunut, tosin laivaannousu edelleen yhtä taistelua.

Aamupalan jälkeen maksoin Darrenille Similanin luonnonpuistonvaatimat maksut. Emme olleet jutelleet palautteeni jälkeen mitään. Hän kertoi,että Similanin ja Chalongin välillä on nelimetriset aallot ja siksipoikkeuksellisesti ja turvallisuuden takia palaisimmekin Thap Lamuun. Olintyytyväinen.

Olimme palanneet avomereltä takaisin Similanin saaristoonja merenkäynti saarten suojissa oli hieman laantunut. Se olikin sittenviimeinen sukellukseni, sillä seuraavan päivän lennon takia piti pitää 24tunnin tauko. Viimeinen sukellus oli todella hieno. Rauhallinen ja rentoutunutja sen ansiosta jäi hyvä maku suuhun.

Kuolleetkorallit

Lounaan jälkeen pääsimme maihin. Saari oli sama saari,jossa vuonna 2004 piipahdimme purjehdusreissullamme, ja jossa dingimme meinasikarata nousuveden takia.

Markku pääsi ensimmäistä kertaa snorklaamaan. Se kun oliollut merenkäynnin takia mahdotonta muualla. Saaren edustalla oleva koralli olikuitenkin kuollut ja nähtävää ei juurikaan ollut. Nautimme kuitenkin meressäolemisesta. Olimme saarella tunnin verran ja sitten palasimme laivalle. Kunmuut lähtivät sukeltamaan, me menimme päiväunille.

Koko safarin viimeinen sukellus oli jo viiden aikoihin.Menin haikeana katsomaan salonkikannelta, kun sukeltajat lähtivät matkaan.Palattuaan he ryntäsivät ensin jääkaapille hakemaan kaljaa ja sitten saunaan. Mekinotimme oluet Pirkon ja Pekan kanssa. Tunnelma oli katossa. Laiva ei keikkunut,emmekä me sen mukana.

Kun illallisaika koitti, Darren ilmoitti, ettäpalaammekin Chalongiin. Aallot olivat kuulema kapteenin mukaan laantuneet.Matkaan päästyämme sama vanha helvetti pääsi irralleen, paitsi että merenkäyntioli vielä kovempaa kuin aikaisemmin.

Teimme ketjun, että saimme haettua ruokaa jaruokalautaset pöytään. Syödessäni pidin kiinni penkin reunoista. Välillätuntui, että laivan meno tyssäsi vastaan tulevaan aaltoon. Rytinä ja pauke olivaltava. Ja kaikki taas lensi puolelta toiselle.

Selvisimmehengissä

Sitten rytisi ja kunnolla. Kuulosti siltä, että jotainmeni rikki veneen keulassa. Vitsailimme, että keulaportti se vain aukesi. Jep,jep ja kun se keulaportti olisi sijainnut juuri meidän keulahytissämme.

Yksi kaveri alakerrasta takaisin tullessaan heitti herjaa,että meidän luksuskannella oli kymmenen senttiä vettä. Nauroimme, vaikka siinäoli puolet tottakin. Hyttiimme oli nimittäin tullut vettä ikkunasta, josta sitäei todellakaan pitäisi tulla. Olin kertonut siitä Darrenille jo aiemmin, muttahän ei pitänyt sitä minään. Katsoi minua vain kuin idioottia.

Otimme kaljat ja toisetkin, sillä meitä ei huvittanutmennä hyttiin. Lopulta annoimme periksi ja toivotimme hyvät yöt. Jo portaistanäin, että vettä oli tullut sisään, sillä vanha t-paita, jonka olimmelaittaneet oven edustalle ovimatoksi, roikkui märkänä oven raosta. Tarkistintuhot ja totesin reppuni ja siinä samalla tavaroideni kastuneen. Aasettauduimmeyöpuulle, kun taas rytisi ja nyt ikkunasta syöksähti pari ämpärillistä vettäsisään.

Olimme aivan tolaltamme. Markku ryntäsi takaisinsalonkiin. En tiedä, mitä hän sanoi, ei ainakaan mitään kaunista, mutta yksidivemaster ja thaimaalainen kokki tulivat tarkistamaan tilanteen. Darren eiviitsinyt vaivautua. Vaihdoimme hyttiä.

Otin pelastusliivit lähelle ja makoilimme sängyllä. Emmeuskaltaneet laittaa nukkumaan. Torkuimme siinä tovin, kunnes nukahdimmejoksikin aikaa. Vihdoin aamuyöstä olimme perillä ja merenkäynti laantui. Eisillä, laiva keinui vielä aika tavalla, mutta ryske ja pauke olivat ohi.Katsoimme toisiamme ja kiitimme, että olimme selvinneet hengissä.

Lopputili jalomarahat

Aamiaisella kihisin raivosta. Olin sitä mieltä, että niinDarren kuin kapteenikin ansaitsisivat potkut. Mielestäni he olivat vaarantaneetturvallisuutemme ja ottaneet liian suuria riskejä niin asiakkaiden jahenkilökunnan kuin yrityksen omaisuudenkin suhteen.

Kertasimme Pirkon ja Pekan kanssa yön tapahtumia. Pirkkokokeneena purjehtijana kertoi nukkuneensa pelastusliivit päällä. Eikä tässävielä kaikki. Tuulettimen eturitilä oli tippunut yöllä hänen päähänsä. Onnkesiei koko tuuletin, se olisikin jo ollut varsin vakava tilanne keskellä eimitään.

Chalong Sea Sportin johtaja ilmestyi laivaan aamiaisenaikana. Hän etsi Pekan käsiinsä, koska he olivat tuttuja entuudestaan, tosinkaukaiselta ajalta. Kun he olivat vaihtaneet tärkeimmät kuulumiset, pyysin johtajaaistuutumaan, sillä meillä oli hänelle huonoa palautetta annettavana.

Kerroimme näkemyksemme sukellusreitin ja –kohteiden sekälaivassa elämisen turvallisuudesta. Pirkko ja Pekka vahvistivat näkemyksemme jaPekka sukeltajakonkarina kritisoi myös sukellusten turvallisuutta jajärjenmukaisuutta. Johtaja otti palautteen hienosti vastaan, mutta tiedä häntä,johtaako se toimenpiteisiin. Toivottavasti, mutta tuskinpa.

Vihdoin ja viimein pääsimme poistumaan laivasta, vieläpätäysissä sielun ja ruumiin voimissa, kohti uusia seikkailuja.

Budapestin maraton 2011

2011-10-10T19:41:00.000+03:00

Etsin oman lähtöpaikkani reilusti neljän ja puolen tunnin jäniksen takaa, ihan peränpitäjien joukosta. Markku puolestaan etsiytyi kuuden minuutin kilometrivauhtia juoksevien joukkoon.

Budapestin maratonille, joka oli minulle neljäs ja Markulle yhdestoista, osallistui vain noin 3 500 juoksijaa. Tämä oli yksi syy, miksi valitsimme juuri Budapestin, emmekä esimerkiksi ylisuurta Berliiniä. Osallistujien joukossa tuntui olevan paljon myös suomalaisia juoksijoita kannustusjoukkoineen.

Hengitin syvään ja hartaasti ja yritin laskea sykkeitä, jotka pelkästä jännityksestä olivat jo yli sadassa. Seurasin erilaisiin asuihin pukeutuneita juoksijoita kuten Rubikin kuutioon pukeutunutta seniorikansalaista. Kauhulla ajattelin, minkälaiset rakot kuutio kantajaansa hankaa.

Sitten kuulin, kun kohahti ja etujoukot lähtivät matkaan. Meni kuusi ja puoli minuuttia ennen kuin itse olin lähtöviivalla. Käynnistin sykemittarini ja siinä samalla myös chip-laite piippasi ajanoton käynnistymisen merkiksi.

Oli aamukymmenen. Aurinko oli jo noussut, mutta oli vielä viileää ja raikasta. Säätiedotus oli luvannut 25 astetta, mutta tiesin, että auringossa lämpö tulisi nousemaan kolmeenkymmeneen.

Juoksimme Sankareiden aukion läpi kohti Andrassy katua, joka vei meidät Tonavan rantaan. Käännyimme ensin etelään, tulimme samaa reittiä takaisin ja jatkoimme ylös pohjoiseen. Ja taas samaa reittiä takaisin kunnes juoksimme Ketjusillan yli Budan puolelle. Matka jatkui rantaa myöten ylös pohjoiseen. Tähän asti olimme päässeet menemään varjoissa, mutta nyt alkoi pitkä ja aurinkoinen suora. Reitti oli tasainen, joka oli toinen syy valintaamme, ja kulki Budapestin suosituimmilla ja kauneimmilla alueilla.

Matka ei tapa, vaan vauhti

Juoksu kulki hyvin ja olin kiinni viiden tunnin alituksessa. Edellisestä maratonista oli kuitenkin kaksi ja puoli vuotta, joten jännitin kovasti. Tiesin, että uuteen ennätykseen ei ollut mahdollisuuksia, sillä harjoituskilometrejä ei ollut kertynyt riittävästi, erityisesti pitkiä, yli 20 kilometrin lenkkejä oli liian vähän.

Juttelin matkan varrella kahden suomalaisen maratonkonkarin kanssa ja heilläkin oli tavoitteena viisi tuntia. Toinen heistä oli aikoinaan juossut alle neljän tunnin, mutta nyt hänelle riitti viisi. He siinä tuumailivat, että tällä helteellä voi laskea noin puoli minuuttia per kilometri lisää aikaa ja muistuttivat, että pitää ottaa rauhallisesti, sillä kuumuudessa sykkeet nousevat helposti liian korkealle.

Puolessa välissä olin edelleen vauhdissa ja olin saanut sykkeet hyvälle tasolle. Ne pyörivät tasaisesti noin 150:ssa. Näin Markunkin. Hän oli hyvissä voimissa, vaikka aamu olikin ollut vaikea... vatsaongelmia. Uskoin hänen juoksevan pikkuisen reiluun neljään tuntiin.

Matkan varrella oli menoa ja meininkiä kuin Forssassa konsanaan. Bändit soittivat poppia, joka antoi mukavasti voimia ja eräässä kadunkulmassa oli oikein klassista musiikkia soittava orkesteri. Ja tietysti paikka paikoin ämyreistä kuului myös discoa. Jorasin innoissani mukana. Hehkutin mielessäni, että enää yhdeksän kilometriä kolmeenkymppiin ja sitten ei olekaan kuin 12 kilometriä maaliin.

Maraton alkaa vasta kolmenkympin jälkeen

Kolmekymppiä alkoi häämöttää. Aurinko porotti taivaan täydeltä ja onneksi juomapisteitä oli riittävästi. Mutta sitten tapahtui jotain. Jaloissa alkoi tuntua todella pahalta. Ne olivat kuin puupökkelöt. Aina välillä parahdin, kun kävi niin kipeää. Kipu ei ollut yhdessä tietyssä paikassa, vaan kaikkialla jaloissa. Olin juomapisteillä kävellyt muutaman askeleen, jotta sain juotua läikyttämättä, mutta nyt kävelymatkat alkoivat pidentyä.

Matka alkoi todella muuttua tuskaisaksi. Sanonta, että maraton alkaa vasta kolmenkympin jälkeen, osoittautui jälleen kerran todeksi. Mielenkiintoista kuitenkin oli se, että kyse oli pelkästään jaloista, sillä muuten tunsin oloni hyväksi ja energiseksi, josta kertoi myös laskusuhdanteessa olevat sykkeet, noin 140.

Olin tähän asti pitänyt riittävän pitkän välimatkan joukon perässä kulkevaan linja-autoon, jonka tehtävänä oli kerätä liian hitaasti juoksevat pois tieltä. Maratonin aikaraja oli poikkeuksellisesti viisi ja puoli tuntia, yleensä se on kuusi tuntia. Minulla ei kuitenkaan ollut hätää, bussi tuli kaukana perässäni.

Lopulta jalat eivät enää kestäneet ja noin 39 kilometrin kohdalla jouduin vaihtamaan kävelyksi. Kun viisi tuntia ei kerta alittunut, ajattelin, ettei kannatta rikkoa itseä. Ystävämme, jonka olin ohittanut aikaisemmin, sai minut kiinni ja niin kävelimme yhdessä viimeiset pari kilometriä ja tietysti viimeiselle 500 metrille saimme jostain kummasta voimaa ja juoksimme lopun täysillä.

Saavuimme maaliin 5 tunnin ja 21 minuutin uurastuksen jälkeen. Saimme mitalit, vettä, banaania, suklaata ja sipsejä sekä kaksiprosenttisen sitruunaoluen. Ensialkuun sitruunaolut tuntui pettymykseltä, sillä olimme kuulleet, että Budapestin maratonilta saa sentään ehtaa olutta. Jälkikäteen ajateltuna se oli kuitenkin hyvä, sillä alkoholi ei nyt ihan paras palautusjuoma ole.

Yritin katseellani etsiä Markkua, mutten löytänyt. Joko hän oli saanut illit sitruunaoluesta ja häipynyt baariin tai ollut niin sippi ja mennyt suoraan hotellille. Lähdimme ystäväpariskunnan kanssa könkkäämään kohti hotellia, joka sijaitsi, onneksi, alle puolen kilometrin päässä lähtö- ja maalipaikalta. Ja siellähän se Markku meitä odottelikin hotellin terassilla oluttuopin ääressä. Hän oli juossut ajan 4.25.

Jälkipeli on paras peli

Kun olimme saaneet oluet, jälkipeli sai luvan alkaa. Kertasimme moneen otteeseen matkan varrella tapahtuneita sattumuksia, päivittelimme hellettä ja selittelimme tulosten huonoutta, vaikka toisaalta olimme ylpeitä ja tyytyväisiä maaliin pääsemisestä.

Uskon, että Markulle, joka juoksee nopeammin ja ystävällemme, joka on isokokoinen, helteellä oli suuri merkitys, mutta rehellisesti sanottuna minulle sillä ei tainnut olla merkitystä. Koska vettä ja urheilujuomaa oli reitin varrella riittävästi, ja joka vielä imeytyikin hyvin, ei minulla ollut helteen kanssa mitään hätää, eikä oikeastaan edes kuuma. Huonon tuloksen pistän huonon harjoittelun piikkiin. Tiedä häntä, tämä on tätä spekulointia.

Vain amatöörit venyttelevät

Oluet juotuamme meillä olikin jo kiire suihkuun, sillä olimme varanneet pöydän italialaistyyppisestä ravintolasta, joka sijaitsi läheisessä Varosligetin puistossa lammikon äärellä. Paikka muistutti paljon Töölönlahtea. Yleensä venyttelen huolellisesti ja otan tirsatkin juoksun jälkeen, mutta nyt en ehtinyt ja pelkkä kylmägeeli sai riittää.

Tilasimme viiden ruokalajin menuun viinisuosituksineen, joka lähti liikkeelle hanhenmaksamoussella, jonka jälkeen tuli kampasimpukoita perunamuusin kera ja sitten vielä sienicappucino ennen pääruokaa, lampaan selyksiä. Jälkiruuaksi saimme kolmea erilaista sorbettia. Ruoka oli hyvää ja juomat pitkän kuivan kauden jälkeen taivaallisia.

Syötyämme lähdimme takaisin hotellille päin, kävimme paikallisessa ottamassa vielä yhdet ja sitten menimme nukkumaan. Nukuimme kuin tukit, joka ei aina ole itsestään selvyys. Maratonin rasitukset voivat ilmetä myös siten, että jalat eivät saa rauhaa ja yöuni on ylipäänsä levotonta.

Seuraavana aamupäivänä nautimme unkarilaisen aamupalan - rasvamakkaraa ja olutta - matkalla Szechenyin kylpylään. Kylpylä sijaitsi puiston reunamalla ja oli viehättävästi ränsistynyt kansankylpylä. Tavallaan tuli mieleen Harjutorin sauna, muttei kuitenkaan. Sisäpihalla oli ulkoaltaita, mutta varsinainen keidas löytyi sisätiloista, jossa oli useita erilaisia mineraalialtaita. Myös saunoja oli usempia, jotka oli nimetty lämpötilan mukaan. Mieluisin oli 80-100 asteinen, erittäin kuiva ja kuuma sauna.

Iltapäivällä palasimmekin Malevin lennolla takaisin Suomeen. Kiitos Budapest hyvistä järjestelyistä, kauniista reitistä ja lämpimästä kelistä. Suosittelemme!

Vaikka minulla ei mikään tietty paikka ollutkaan kipeänä, kokonaisvaltainen väsymys ja henkinen uupumus jatkuivat useamman päivän maratonin jälkeen. Vaikka takki oli aivan tyhjä, päätös seuraavasta koettelemuksesta oli jo syntynyt ja se on ensi keväänä Kööpenhaminassa.

Pohjois-Korea: Patsaskavalkadi ja vähän muutakin

2011-08-14T11:05:00.002+03:00

Juhannusmatka 2011: Pohjois-Korea osa 3

2011-08-14T10:32:00.000+03:00

Ja jälleen kerran aamuherätys oli kahdeksalta, eikun jo puoli kahdeksalta. Aamu-uniselle lomalaiselle se oli vaikeaa. Ja vettä satoi jälleen. Perinnehotellihuoneessamme eivät toimineet sähköt eikä lämmin vesi, sitäköhän se perinne juuri tarkoittikin, mutta onneksi meillä oli otsalamput, joiden valossa saimme aamupesut ja –pisut hoidettua. Suihku jäi väliin, kun oli niin koleaa.

Matkamme jatkui kaatosateessa raskaasti aseistetulle ja ehkä maailman tarkimmin vartioidulle Pohjois- ja Etelä-Korean väliselle rajalinjalle, josta käyetään nimitystä demilitarisoitu vyöhyke, DMZ. Ymmärtääkseni demilitarisoida tarkoittaa joukkojen poisvetämistä ja alueen luovuttamista siviilihallinnolle, mutta kyseenomainen vyöhyke oli kaikkea muuta kuin demilitarisoitu.

Tosin ihan leppoisa tunnelma siellä oli. Oppaanamme toimiva kenraali poseerasi käsi kädessä poikien kanssa ja tupakkatauolla ystävämme keskusteli hänen kanssaan maailmanrauhasta ja Koreoiden pikaisesta yhdentymisestä.

Vierailimme Korean sodan aikaisessa neuvotteluhuoneessa, jonka keskellä oli pöytä, ja jonka keskeltä meni rajalinja. Etelä ja Yhdysvallat neuvottelivat etelän puoleisessa pöydän päädyssä ja pohjoinen ja Neuvostoliitto pohjoisen puoleisessa.

Pääsimme ylittämään rajalinjan ja näin myös Etelä-Korea oli pongattu. Siitä tuli meidän 92. maa. Meidän jälkeemme huoneeseen tulivat turistit Etelä-Korean puolelta, jotka puolestaan saivat pistäytyä Pohjois-Korean puolella.

Suuri johtaja elää

Ennen Pjongjangiin paluuta poikkesimme Kaesongiin lounaalle, kävimme käsittämättömän isolla suuren johtajan patsaalla ja teimme pienen kävelyretken läheiselle mäelle, josta näimme Kaesongin vanhan kaupungin viehättävät katot.

Törmäsimme poikajoukkoon, jotka olivat kovin kiinnostuneita meistä. Rohkein heistä kysyi minulta englanniksi nimeäni. Che kertoi, että koulussa kaikki lapset opiskelevat englantia. Pojat vaikuttivat tavallisilta, vilkkailta koululaisilta koulupuvuissaan eli tummat housut, valkoinen paita ja punainen huivi.

Olimme tuloiltanamme kysyneet mahdollisuutta nähdä kansantanssi- tai –musiikkiesityksen, ja kohtuullisesta lisämaksusta meille järjestyi sirkunäytös. Seuraava etappimme olikin sitten se. Jälleen kerran joudun käyttämään sanaa spektaakkelimainen, sillä sitä Pohjois-Korea oli. Mitkään Sircus de Soleilit eivät vedä vertoja pohjoiskorealaisille trapetsitaiteilijoille.

Pohjois-Korea on kuuluisa myös massavoimisteluesityksistään, Arirangeistaan, joita ikävä kyllä emme päässeet näkemään. Onneksi sentään näimme harjoituksia useilla eri aukioilla. Harjoittelemassa olivat niin koululaiset kuin sotilaatkin. Maassa nimittäin valmistaudutaan suuren johtajan 100-vuotisjuhliin, jotka ovat ensi vuonna. Johtajahan siis kuoli jo vuonna 1994, mutta edelleen hän on maan virallinen presidentti ja hänestä puhutaan kuin hän olisi elossa.

Poikkesimme hakemaan puvut Yanggagdo-hotellista. Ne olivat hienot! Ja sitten majoittauduimme viimeiseksi yöksi Koryo-hotelliin, joka näytti samalta kuin Kuala Lumpurin kaksoistornit. Pienen lepotauon jälkeen lähdimme jäähyväisillalliselle korealaiseen grilli-iltaan.

Tää on viimeinen taisto

Ravintola sijaitsi kerrostalon alakerrassa, erillisrakennuksessa. Se oli täynnä sinisiin työhaalareihin pukeutuneita miehiä ja taisi siellä muutama mies valkoisessa paidassa ja mustissa housuissakin olla. Ajattelin, että vau, ollaan ihan tavallisten ihmisten ruokaravintolassa.

Istuimme alas ja ihailimme pöytää, jonka keskelle oli sijoitettu hiiligrilli. Seuraamme istui myös ravintolan pitäjä, vanhempi rouva, mutta emme kysyneet tarkemmin, oliko kysessä omistus- vai työsuhde.

Sitten alkoi tulla ruokaa ja juomaa pöytään: kymmenittäin liha- ja mustekalavartaita, joita nuoret tarjoilijat paistoivat meille. Tapana oli, että liha paistettiin, kieritettiin mausteseoksessa ja aseteltiin salaatinlehdelle, joka sitten rullattiin ja laitettiin suuhun. Erittäin haastava homma tikuilla toimitettavaksi ja siksipä siinä kävi niin, että tarjoilijat tekivät senkin puolestamme eli käytännössä syöttivät meitä. Ruoka oli mielettömän hyvää ja koko ravintola oli savun peitossa.

Siinä syödessämme tarjoilijat, joita oli kuusi tai seitsemän, ottivat karaokelaitteet esiin ja alkoivat laulaa meille paikallisia lauluja. He hakivat meitä tanssimaan ja niin siinä sitten tanssittiin ja laulettiin. Kysyimme oppailtamme, että voisimmeko esittää yhden laulun kiitokseksi. Syntyi kiusaantuneen tuntuinen hiljaisuus, eikä aikaakaan kun sähköt menivät poikki. Mietimme, että näinköhän tässä kävi, että meidän pelättiin laulavan jotain vaarallista.

Sähköt tulivat kyllä takaisin ja karaoke jatkui. Sitten tuli kappale ”O sole mio”, toistamiseen, taisi olla ainut länsimainen kappale. Tarjoilijat erehtyivät hakemaan ystävämme mukaan laulamaan ja hän puolestaan veti minut mukaansa. Kun kappale päättyi, ystävämme ottikin mikin haltuunsa ja ilmoitti pokkana englanniksi, että laulamme yhden suomalaisen rakkauslaulun kiitokseksi. Sitten kajautimme tutun rallin ”Minun heilini kaunis on”. Seurueemme näytti huojentuneelta, kun mitään yhteiskuntajärjestelmää horjuttavaa ei tullutkaan.

Söimme, joimme, lauloimme ja tanssimme, kunnes tuli illan päätöksen aika. Tarjoilijat ottivat mikit esiin ja alkoi ”Kansainvälinen”. Nousimme tietysti seisomaan ja niinhän siinä kävi, että olimme taas estradilla laulamassa yhdessä ja käsi kädessä koko porukalla. Mieletön lopetus! Tämä jos jokin oli kansainvälistä ystävyyttä yli rajojen.

Jälkeenpäin mietimme, mahtoivatko muut asiakkaat olla siellä ihan vain meitä varten. Ei tavallisilla työmiehillä ole varaa syödä lihavartaita ravintolassa, kun kaikille ei riitä edes riisiä.

Vielä ennen nukkumaan menoa kävimme oppaidemme kanssa hotellin yläkerran baarissa drinkillä. Kiitimme heitä ja kerroimme olevamme kaikesta kokemastamme ja näkemästämme tosi onnellisia. Kiittelimme erityisesti hyvästä huolenpidosta, jota tietysti joku voisi kontrolliksikin kutsua. Markku kehui oppaitamme sujuvasta suomen kielen kuuntelusta ja reaktio oli sellainen, että meille jäi edelleen vahva tuntuma siitä, että he ymmärsivät suomea.

Seuraavana aamuna lensimme pohjoiskorealaisella lentoyhtiöllä, Air Koryolla takaisin Pekingiin. Pjongjangin lentokentän turvatarkastuksessa virkailija avasi ruskean kirjekuoren ja sain rakkaan kännykkäni takaisin. Tosin täytyy sanoa, etten ollut kaivannut sitä lainkaan. Pekingiin päästyämme vaihdoimme terminaalia, sillä jatkoimme samantien matkaa Souliin, Etelä-Koreaan.

Keskellä suurta näytöstä

Sana ”Pohjois-Korea” synnyttää pelkoa ihmisissä, mutta se on varmasti maailman turvallisin lomakohde turistille. Minulle vierailu oli paluu menneisyyteen, nostalgiaa, sillä olimme kuin kutsutulla valtuuskuntamatkalla aikanaan Neuvostoliitossa. Paikka paikoin tuntui siltä, että olimme keskellä suurta näytöstä, ja niin varmasti olimmekin. Mikä kaikki oli feikkiä ja mikä aitoa, hämärtyi kummasti.

Se, mitä Pohjois-Korea on omille kansalaisilleen, onkin toinen juttu. Amnestyn mukaan siellä harjoitetaan jatkuvia, systemaattisia ihmisoikeusrikkomuksia, mukaan lukien poliittiset vangitsemiset, kidutus ja kuolemantuomiot. Satelliittikuvien mukaan rangaistus- tai työleireja, mitä nimeä niistä nyt käytetäänkään, on tullut lisää, ja rangaistukset ovat kovia pienimmästäkin tottelemattomuudesta, rikkeestä tai epäonnistumisesta.

Olen vieraillut useammassakin diktatuurissa ja niissä toden totta on sävyeroja. Esimerkiksi Brunein diktatuuria voidaan kutsua valistuneeksi sellaiseksi, mutta mitä tapahtuu, kun valta vaihtuu. Onko uusi sulttaani yhtä valistunut vai luisutaanko totalitarismin tielle, kuten on käynyt Pohjois-Koreassa. Kim Il Sungin aika oli ihan toista kuin nykyisen, rakkaan johtajan, ja mikä mahtaa olla tulevan johtajan suunta.

Mutta olipa kyseessä, mikä tahansa valtiomuoto tai yhteiskuntajärjestys, ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla. Ja sen haluan kyllä sanoa, että se Suomessakin esitetty jenkkidokumentti on täyttä asenteellista roskaa. Raivostuttaa, että jos tarjolla ei ole McDonaldsin hampurilaisia, ruoka on muka huonoa, ja että kaikkialla on agentteja ja salajuonia. Jätän kaikki salaliittoteoriat omaan arvoonsa ja uskon edelleen ihmiseen, myös pohjoiskorealaiseen.

Juhannusmatka 2011: Pohjois-Korea osa 2

2011-08-13T17:18:00.000+03:00

Meidän kännykät kun oli teipattu ruskeaan kirjekuoreen, jouduimme pyytämään hotellin vastaanotosta aamuherätyksen. Puhelin soi täsmällisesti kello kahdeksan.

Runsaan buffetaamiaisen jälkeen, jossa muuten oli tarjolla aamiaista niin länsimaalaisittain kuin korealaisittainkin, menimme Markun kanssa hotellin kolmanteen kerrokseen vaatturille tilaamaan pukuja. Halusimme sellaiset Kim Jong Il –puvut. Vaatturi otti mitat huolellisesti. Hän oli iloisen ja vilkkaantuntuinen vanhempi rouva. Valitsimme korkeatasoisen villakankaan, Markku vaalean harmaan ja minä tumman harmaan. Lopuksi sovimme hinnasta.

Ennakkoon toimitetun ohjelman mukaan meidän piti tehdä kaupunkikierros ja lounaan jälkeen lähteä kohti Etelä-Korean vastaista rajaa. Ohjelmaan tuli muutos ja suuntasimmekin pohjoiseen, Myohang –vuorelle. Ennen kuin pikkubussimme ehti startata, Markku ilmoitti haluavansa oluen, eikä meillä muillakaan ollut mitään sitä vastaan. Opas pyysi kaksi euroa ja läksi oluenhakureissulle. Muutoinkin rahayksikkömme oli euro, sillä Pohjois-Korean woneja ei turisteille vaihdeta ja taitaapa niiden hallussapito olla jopa laitonta. Tosin ystävämme saivat salaa vaihdettua valuuttaa oppailtamme matkamuistoksi. Opas tuli takaisin neljän ison oluen kanssa, 640 mm, nam, ja niin pääsimme matkaan.

Vettä satoi kaatamalla ja matkan varrella näimme paikallisten korjailevan taifuunin tuhoja. Puita oli katkeillut teille sadoittain ja tuhot korjattiin ihmisvoimin ja käsipeleillä, apuna vain muutama parhaat vuotensa nähdyt traktori. Tiet olivat leveitä ja hyväkuntoisia, mutta autoliikennettä oli äärimmäisen vähän.

Liikennepoliiseillakin, joita pojat väittivät maailman kauneimmiksi, ja jotka siis olivat naisia, oli varmaan aika helpot hommat. Ihmiset enemmäkin kävelivät ja pyöräilivät paikasta toiseen. Ja kuinka hienon värisiä kumisaappaita heillä olikaan. Naisilla jopa korkokantaisia. Pohdimme pohjoiskorealaisten kumisaappaiden tuontia Suomeen, sillä niillä olisi käyttöä meidän olosuhteissa.

Vuorille päästyämme vierailimme kansainvälisessä ystävyysnäyttelyssä, johon oli koottu yli satatuhatta suurelle ja rakkaalle johtajalle lahjoitettua esinettä. Kaikki itseään kunnioittavat valtionpäämiehet, kuten valitettavan ajankohtaiset Mubarak ja Gaddafi, olivat lahjoittaneet kokoelmaan jotakin, mutta lahjoja oli myös Juche-aatteen ystäviltä ja muilta seuroilta.

Lahjat oli sijoitettu 120 eri huoneeseen ja lajiteltu maanosittain ja saimmekin valita, minkä maanosan lahjoja halusimme nähdä. Aika ei olisi riittänyt kaikkia katsomaan. Valitsimme Aasian ja Euroopan. Esineiden rahallinen arvo vaihteli laidasta laitaan: oli kultaa, posliinia, jalokiviä, täytettyjä eläimiä, jopa luodinkestävä limusiini ja junavaunu. Suomestakin oli useita esineitä, tosin aika vaatimattomia, muun muassa Iittalan ruskea vaasi.

Seuraavaksi oli vuorossa buddhalaistemppeli. Temppelin opas kertoi täpinöissään rakkaan johtajan pitäneen temppeliä arvokkaana ja lahjoittaneen suuren summan rahaa sen restauroimiseen. Mielenkiintoista, sillä valtionjohto suhtautuu uskontojen harjoittamiseen kielteisesti. Pääuskontoja ovat perinteisesti olleet buddhalaisuus ja kungfutselaisuus. Jokaisella nahtavyydella muuten oli oma opas, joka oli aina kaunis nainen ja pukeutunut värikkääseen perinneasuun.

Illaksi palasimme takaisin Pjongjangiin. Pienen lepotauon jälkeen menimme syömään hotellin 48. kerroksen pyörivään ravintolaan. Oppaat uskalsivat jättää meidät ihan keskenämme. Söimme hyvin ja pohdimme päivän tapahtumia. Tapaamamme ihmiset tuntuivat ihan tavallisilta ja hyvin ystävällisiltä.

Nälänhätä vai ruokapula

Aamuherätys oli taas kahdeksalta. Ensi töikseen pojat menivät parturiin hotellin uumeniin. Hinta oli kohtuullinen: pesu yhden euron ja leikkaus kaksi euroa. Parturina toimi poikien mielestä kaunis paikallinen nainen ja sanottakoon nyt, ja viimeisen kerran, näin naisen suusta, että pojat olivat ihan oikeassa, Pohjois-Koreassa on maailman kauneimmat naiset.

Sitten me Markun kanssa menimme pukujen sovitukseen, jossa vierähtikin useampi tovi, sillä minun housut piti laittaa uusiksi. Olivat tehneet sikäläisen takapuolen mukaan ja nehän eivät oikein tällaiselle maatiaiselle istuneet. Vihdoin kuitenkin pääsimme lähtemään kaupunkikierrokselle.

Oppaamme oli ottanut edellisestä aamusta oppia ja kilisytteli pikkubussissa neljää kylmää olutta. Aloitimme kaupunkikierroksen yhdysvaltalaisesta sotalaivasta, USS Pueblosta, jonka pohjoiskorealaiset kaappasivat kansainvälisillä vesillä vuonna 1968. Kolusimme joka nurkan ja katsoimme propagandafilmin.

Ja sitten kiersimme kaikki mahdolliset tornit, patsaat ja muistomerkit, mitä Pjongjangista vain löytyi. Nyt sai Markkukin kerrankin tarpeeksi patsaista.

Välillä kävimme korealaisella hot pot –lounaalla, jossa ruokaa oli riittämiin. Ruokajuomana oli tietysti olutta. Se tuntui olevan kansallisjuoma ja sita sai kaikkialta, jopa museoista. Pöytään kannettiin paljon pieniä kippoja, joissa oli kasviksia, friteerattua kanaa ja kalaa ja tietysti kimchiä. Jokaiselle tuli oma pieni keitin, jossa oli lientä. Liemen sekaan laitettiin kasviksia, ohuita lihasuikaleita ja mausteita. Ja nam, maukas keitto oli valmis.

Väitetään, että Pohjois-Koreassa on nälänhätä, mutta siitä ei meillä ole kokemuksellista tietoa. Päinvastoin, saimme syödäksemme hyvää ruokaa ja runsaasti. Länsimaisten tiedotusvälineiden mukaan paikalliset keräävät ruohoa ja lehtiä ja jatkavat niillä maissipuuroa. Kysyin oppaaltamme ruokatilanteesta ja hän kertoi, että riisistä on pulaa, muttei kutsunut sitä nälänhädäksi.

Pohjois-Korea saa ruoka-avustuksia, sillä sen maatalousjärjestelmä ei pysty tuottamaan riittävästi ruokaa. Lisäksi sitä ovat koetelleet väliin tuhotulvat ja väliin kuivuus. Vielä ennen Neuvostoliiton romahdusta Pohjois-Korealla porskutti hyvin, mutta sosialistisen järjestelmän romahduksen jälkeen maan bruttokansantuote on pienentynyt puolella. Teollisuuslaitokset ovat vanhentuneita ja maatalous alkeellista. 2000-luvulla maalla on ollut parempi onni ja talous hieman kohentunut, mutta ruoka on yhä niukkaa ja säännösteltyä. Wikipedian mukaan lapsista ainakin 40 % on pahasti aliravittuja ja kolmannes raskaana olevista naisista kärsii anemiasta.

Kuin kotona Neuvostoliitossa

Lounaan jälkeen tutustuimme Pjongjangin metroon. Laskeuduimme alas metroon, joka kuulema oli maailman syvin, jopa syvempi kuin Moskovan metro, ja ihastelimme upeita mosaiikkitöitä. Ajoimme pari kolme pysäkinväliä ja hyppäsimme pois ihastelemaan lisää mosaiikkitöitä. Ja sitten samaa reittiä takaisin.

Ilkeät huhut kertoivat, että metroverkosto ei ehkä olekaan niin laaja kuin mitä annettiin ymmärtää. Karttakuvan mukaan linjoja oli kaksi ja asemia 17. Pähkäilimme myös, olivatko metronkäyttäjät oikeasti menossa jonnekin vaiko vain meitä varten näyttelemässä.

Sitten vuorossa oli lastenpalatsi, jossa lapset koulun jälkeen harrastivat vaikka mitä: kalligrafiaa, pistotöitä, musiikkia, tanssia ja taistelulajeja. Kiersimme kiinalaisten turistien kanssa, joita muuten oli Pohjois-Koreassa sadoittain, huoneesta huoneeseen katselemassa kun lapset esiintyivät meille.

Lopuksi menimme isoon teatterisaliin, jossa järjestettiin spektaakkelimainen kulttuurikavalkadi: upeita tanssiesityksiä, laulua ja soittoa sekä jonglööritemppuja. Olin haltioissani, olenhan aikoinani itsekin esiintynyt monessa eri kulttuurikavalkadissa.

Maailman pisin kaupunkikierros päättyi siihen ja lähdimme ajamaan Kaesongiin, Etelä-Korean vastaiselle rajalle. Oli jo pimeä, kun olimme perillä.

Majoittauduimme niin sanottuun kansanperinnehotelliin, jossa nukuimme futonilla eli lattialla ja söimme perinneruokaa eli jälleen kerran paljon pieniä kippoja, joista löytyi kaikenlaisia herkkuja ja kimchiä. Tutustuimme myös uuteen juomaan, shotsuun, joka on perunasta tai viljasta poltettua viinaa, mutta vain noin 15 prosenttista. Maku oli alkuun vähän outo, mutta kyllä me siihenkin pian totuimme.

Illallisen jälkeen istahdimme majapaikkamme sisäpihalle maistelemaan ginseng-viiniä. Ginseng-juurta käytetään muun muassa lisäämään yang-energian kiertoa kehossa, parantamaan mieskuntoa sekä sairauden jälkeistä heikkoutta ja estämään vanhuudenheikkoutta. Ja kuulema ainut oikea ginseng on Pohjois-Koreasta. Turistikauppojen hyllyt notkuivatkin mitä erilaisimpia ginseng-tuotteita kuten teetä, jauhetta ja uutetta.

Hämmästykseksemme myös oppaallemme Chelle maistui lasillinen ja toinenkin. Juttelimme niitä näitä, ei mitään erikoista. Myös oppaamme Kim oli mukana, mutta hän ei ottanut mitään. Oli mukavan leppoisaa, vesisadekin tuntui kotoisalta.

Juhannusmatka 2011: Pohjois-Korea osa 1

2011-07-21T22:12:00.001+03:00

Helsingin Sanomat kirjoitti torstaina 23.6.2011 uutisen Pohjois-Korean ja Kiinan väliseltä rajajoelta. Juttua lukiessani kyyneleet vierähtivät poskilleni ja mietin, kuinka kestän nähdä kaiken sen köyhyyden ja kauheuden. Olin nimittäin samana iltana lähdössä mieheni ja ystäväpariskunnan kanssa Pohjois-Koreaan.

Tapasimme vanhaan tuttuun tapaan lentokentällä ottaen lähtömaljat. Tapamme ovat jo vakiintuneet, sillä olimme tällä kokoonpanolla liikkeellä jo seitsemättä kertaa. Lensimme Pekingiin Finnairin yölennolla, joka sujui muuten mukavasti, mutten saanut nukuttua.

Majoittauduimme Pekingin rautatieaseman läheisyyteen, hotelli Marriottiin. Jo ensimetreistä kiittelimme hyvää palvelua, sillä saimme huoneet heti. Nukkumatti kutsui houkuttelevasti, mutta meidän piti vielä hakea seuraavan päivän junaliput paikallisesta matkatoimistosta.

Olimme varanneet Pohjois-Korean matkaosuuden suomalaisen matkatoimisto Travellerin kautta. Viisumien hankkiminen ja matkajärjestelyjen hoitaminen omin avuin olisi ollut mahdotonta. Menisimme junalla Pekingistä Pjongjangiin ja palaisimme lentokoneella.

Pyysin portieeriä tilaamaan taksin ja näytin matkatoimiston osoitetta. Ystävällisesti hän tarjoutui soittamaan toimistoon ja riemuksemme kertoi, että junaliput tuodaan hotellille. Sen verran tiesin, että toimisto sijaitsi ihan kivenheiton päässä. Suuri kiitos! Sitten otimmekin kunnon tirsat Marriotin pehmeissä untuvissa.

Iltaa varten saimme vinkin junaliput tuoneelta oppaalta Gui Jie ravintolakadusta, joka sijaitsi Dongzhimen metroaseman läheisyydessä. Päätimme lähteä sinne syömään. Taksi alle ja menoksi.

Ravintolat kumisivat vielä tyhjyyttään, kun olimme niin alkuillasta liikkeellä. Löysimme kuitenkin viehättävän terassiravintolan, jonne leiriydyimme. Ensin olutta ja paikallista riisiviinaa pöytään ja sitten ruokalistan kimppuun, joka oli pitkä. Listalta löytyi kaikkea tietysti tavanomaisesta Pekingin ankasta vähän erikoisempaan merimakkaraan.

Söimme hyvin ja pitkään. Puikoilla syöminen tosin aiheutti hankaluuksia ystävillemme. Pikku hiljaa ilta alkoi pimentyä, valot syttyä punaisiin paperilyhtyihin ja ravintolat täyttyä iloisista illanviettäjistä, olihan perjantai. Mekin jaksoimme menossa mukana puoleen yöhön asti.

Päätimme Markun kanssa ottaa luksushotellista kaiken irti ja niinpä tilasimme aamiaisen huoneeseen. Tasan klo 10 huonepalvelu kolkutti ovelle ja toi ylellisen aamiaisen sänkymme viereen. Aah ja nam! Lojuimme vuoroin sängyssä ja vuoroin ammeessa iltapäivään asti, kunnes oli aika lähteä junalle.

Kävelimme puolisen kilometriä rautatieasemalle ja tsekkasimme odotushallin ja laiturin numerot. Juna lähti aikataulussaan klo 17.25 ja tiedossa oli reilun vuorokauden junamatka. Teimme olomme kotoisaksi 4-hengen hytissämme. Meillä oli omat eväät mukana: kylmät oluet, riisiviinaa, ruisleipää ja juustoa.

Juna oli kiinalainen lukuunottamatta kahta viimeistä makuuvaunua, joissa me olimme. Näimme ympärillämme bisnesmiehiä, joilla oli Kim Il Sungin rintanappi puseron lävessä. Tunnistimme heidät niista pohjoiskorealaisiksi.

Väliovi kiinalaisten ja meidän välillä oli tiukasti lukossa. Meidän piti erikseen pyytää pääsyä ravintolavaunuun, jonne meillä tosin ei asiaa juurikaan ollut, sillä Kiinan juanit olivat lopussa. Saimme juuri tilattua yhdet lihapullat ja neljä Heinekeniä, ja Heinäkenkää vain siksi, kun paikallista olutta ei ollut, tai sitä ei meille myyty. Iltamme pelasti ranskalainen pariskunta, joilta vaihdoimme muutaman juanin lisää.

Juna jyskytti kohti Pohjois-Korean rajaa ja saimme nukuttua muutaman tunnin. Aamulla aikaisin olimme Kiinan puoleisella raja-asemalla, jonne pysähdyttiin muutamaksi tunniksi vaihtamaan kiinalaiset junvaunut pohjoiskorealaisiin.

Sitten näimme sen, jota olimme jo odotelleetkin – Ystävyyden sillan. Kyseistä rautatiesiltaa pitkin kulkee suurin osa Pohjois-Korean ja Kiinan välisestä kaupasta ja avustuksista. Vierellä kulkeva kävelysiltä oli pätkaisty poikki, ja sen päässä turistit tähyilevät vastarannalle. Erikoinen näky. Sillan ylitettyämme olimmekin Pohjois-Korean raja-asemalla, jonne aikataulun mukaan pysähtyisimme moneksi tunniksi.

Maailmanpyörän takana

Korea oli kuningaskunta, kun Japani miehitti sen 1910. Japanin koettua tappion toisessa maailmansodassa, se veti joukkonsa pois, ja sodan voittajavaltioihin kuuluneet Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat maan kahteen puoliskoon. Pohjoinen miehitysvyöhyke oli Neuvostoliiton hallinnassa ja eteläinen Yhdysvaltain. Korean demokraattinen kansantasavalta perustettiin 9. syyskuuta 1948 pohjoiselle vyöhykkeelle. Se julisti itsensä sosialistiseksi valtioksi ja työväenpuolueen pääsihteeristä Kim Il-sungista tehtiin maan valtionpäämies. Kansandemokratia on sittemmin kehittynyt diktatuuriksi ja henkilökultiksi.

Siinä me sitten nökötimme hytissä ja katselimme, kun erikokoisilla ja –värisillä koppalakeilla varustettuja viranomaisia alkoi pyöriä käytävällä. Eräs heistä otti meidät omaksensa ja niin aloimme täyttää erilaisia lomakkeita. Virkailija oli ihan leppoisan tuntuinen, mutta toisteli samoja kysymyksiä samanaikaisesti kun tutki matkatavaroitamme ja tarkkaili meitä valppaana.

Kirjat ja lehdet olivat kiinnostavia, mutta eniten kiinnosti se, onko meidän matkapuhelimissa ja kameroissa GPS-toiminto. Muutaman tunnin hiostuksen jälkeen, matkapuhelimet suljettiin ruskeisiin kirjekuoriin, jotka teipattiin kirkkaalla pakkausteipillä. Virkailija katsoi kameran kuvat läpi ja antoi huomautuksen siitä, kun Markku tietysti oli ottanut kuvan raja-asemalta, joka oli kiellettya. Mutta sitten juna pääsikin jatkamaan matkaa.

Me keitimme kahvit ja otimme tervetulomaljat. Kippis! Siinä samalla sovimme salakielestä, sillä meillä oli epäilys, että oppaamme osaavat Suomea, vaikkeivat sitä tulisi ilmaisemaankaan. Kim-etunimien mukaan päädyimme formulateemaan eli Kim Il-sungista tuli Rosberg, Kim Jong-ilistä Räikkönen ja Kim Jong-unista Kovalainen.

Ja kuin ajatuksesta ravintolavaunun tarjoilija pyörähti luoksemme ja tarjosi lounasta, ja kuulema eurot kävisivät. Valitsimme hänen suosituksestaan lounassetin, jossa oli monenlaista syötävää, ja sen luvattiin olevan valmis kymmenen minuutin kuluttua.

Marssimme peräkanaa ravintolavaunuun ja tilasimme tietysti olutta. Tutkimme pullon kylkeä ja se osoittautui singaporelaiseksi tuotteeksi. Sitten keksimme, että pitää saada ruokaryypyt ja tilasimme snapsia, ja saimme filippiiniläistä rommia. Tämähän vasta on kansainvälistä, ja muka maailman eristäytynein maa.

Pian alkoikin tulla ruokaa pöytään - useita pieniä kippoja, joissa oli hapatettuja ja marinoituja kasviksia, joista tunnistimme korealaisten lempiruuan, kimchin eli chilillä höystetyn hapankaalen. Saimme myös kalaa ja parinlaista lihaa sekä riisiä. Ensimmäinen korealainen ateria maistui oikein hyvältä, eritoten palanpainikkeet.

Juna myöhässä taifuunin takia

Satoi vettä ja maisema näytti höyryävän vihreältä ja vehreältä. Silmissämme vilisivät vihreät riisipellot ja vihanneksia täyteen istutetut radanvierukset. Koska maan pinta-alasta 80 prosenttia on vuoristoa, kaikki mahdollinen maa on otettu viljelyskäyttöön, jopa pikkukaupungin puistokin on kynnetty pelloksi.

Reilun tunnin matkanteon jälkeen juna pysähtyi pienelle rautatieasemalle. Pysähdys alkoi tuntua kovin pitkältä suhteessa mahdollisiin matkustajamääriin. Kului tunti, eikä mitään tapahtunut. Meillä ei kuitenkaan tullut aika pitkäksi rommipullomme kanssa.

Juoma teki tehtävänsä ja poikien oli päästävä pusikkoon. He menivät ulos ravintolan toisesta päästä, josta oli pääsy myös istumavaunuihin, joissa rahvas näytti matkustavan. Meidän puolen makuuvaunut nimittäin olivat aika tyhjillään. He kävivät ripeästi tarpeillaan, sillä junan vierustaa vartioivat sotilaat. Markku näytti yhdelle sotilaalle, että ”hysss”, ja otti salakuvan (epäonnistuneen tosin) asemarakennuksesta, ja tuli kiireen vilkaa takaisin. Myöhemmin, kun pusikko kutsui poikia uudestaan, ovet oli jo suljettu ja lukittu.

Istuskelimme ravintolavaunussa ja teimme tuttavuutta paikalliseen herrasmieheen, hänellä kun oli kuivattua kalaa ja pyysimme saada maistaa sitä. Hän antoi eleettömästi toisen kalansa meille, muttei puhua pukahtanut. Näytti vain, miten kalaa pitää lähteä repimään. Muutoinkaan ravintolavaunun muut matkustajat eivät meistä juuri perustaneet, eivät edes tuijottaneet. Vain vilkas kissanpoikanen halusi leikkiä kanssamme.

Uskokaa tai älkää, viiden tunnin odotuksen jälkeen juna nytkähti hiljalleen liikkeelle. Juna saapui Pjongjangiin juuri sen viisi tuntia myöhässä, yöllä yhden aikaan. Täytyy myöntää, että olimme aikamoisia rommituristeja perille päästyämme, sillä mitä sitä nyt suomalainen junassa osaa odottaessa muuta tehdä kuin nauttia baarin antimista.

Meitä oli vastassa kaksi opasta: nuori, kaunis nainen nimeltään Kim ja vanhempi mies nimeltään Che. Tiesimme etukäteen, että olemme jatkuvan valvonnan alaisina, ja että matkamme on hyvin ohjelmoitu. Kertoman mukaan oppaat kuuluvat Pohjois-Korean eliittiin ja luottokansalaisiin. Keitä tahansa ei päästetä tekemisiin turistien kanssa.

Iloisten tervetulotoivotusten ja esittelyjen jälkeen ilmoitimme oppaillemme heti kättelyssä, että mielemme tekee olutta. Heille kävi varmasti selväksi, ettei tämä porukka tulisi vaarantamaan heidän yhteiskuntajärjestystään.

Hyppäsimme pikkubussiin ja ajoimme hotelli Yanggagdohon, joka oli 47-kerroksinen luksushotelli pohjoiskorealaisittain, ja jonne kaikki turistit majoitettiin. Huhu kertoi, että sen viidennessä kerroksessa oli operaatiokeskus, jossa salakuunneltiin hotellivieraita.

Sisäänkirjoittautumisen jälkeen otimme pyytämämme viilentävät oluet oppaiden kanssa. Ennen nukkumaanmenoa sovimme, että aamulla pojat käyvät parturissa ja me Markun kanssa vaatturilla.

Olimme hyvällä mielellä, sillä matka alkoi upeasti. Tämäkö oli se pelätty ja parjattu maa, jota jopa pahan akseliksikin kutsutaan.

Pääsiäismatka osa 3: Tajikistan

2011-05-28T14:11:00.000+03:00

Kello soi aamukahdeksalta. Olimme nukkuneet vain kolme tuntia ja olimme sairaan väsyneitä. Markku jäi vielä torkkumaan, kun minä nousin tekopirteästi suihkuun ja aamiaiselle. Toin tullessani Markullekin vähän voileipää.

Olimme jämptisti, kuten aina, yhdeksältä hotellin edessä valmiina matkaan, mutta kuskia ja opasta ei kuulunut. Kului vartti ja aloimme olla käärmeissämme. Vihdoin parikymmentä minuuttia myöhässä he tulivat ja saivat kuulla Markulta kunniansa.

Niin lähdimme kiukkuisina ja väsyneinä kohti Tajikistanin rajaa, paitsi että suomeksi kai sanotaan Tadzhikistan. Laitoin samantien nukkumaan. Kuski kaahasi huonokuntoisella tiellä, niin että kuopat tuntuivat selkäydintä myöten. Parin tunnin ryttyytyksen jälkeen olimme rajalla, vieläkin kiukkuisempina.

Uzbekistanin raja-aseman muodollisuudet sujuivat varsin sutjakkaasti. Yksi virkailijoista kysyi, olenko joskus aikaisemmin ylittänyt tämän rajan. Vastasin kieltävästi. Hän kertoi nähneensä minut ja tunnistaneensa kasvoni. Säikähdin, että olenko jollain wanted-listalla, mutta sitten tajusin, että hän oli varmaan nähnyt minut kaksi vuotta sitten. Oli ehkä silloin ollut kommennuksella lentokentällä tai Turkmenistanin vastaisella raja-asemalla.

Heitimme hyvästit Uzbekistanille ja kävelimme noin viisi sataa metriä matkatavaroinemme Tajikistanin raja-asemalle.

Pitäisi pysähtyä valokuvaamaan

Ensimmäisellä portilla täytimme maahantulokaavakkeet. Seuraavaksi oletin tietenkin, että täytämme taas tulliselvityskaavakkeet monena kappaleena, mutta virkailija kysyikin vain suullisesti, onko tullattavaa ja paljonko meillä on rahaa. Tunnollisesti kerroin hänelle kankealla venäjänkielen taidollani jokaisen meidän rahavarat – ne muutamat sadat eurot ja dollarit, ja pennin tarkkuudella. Virkailija oli huvittuneen näköinen. Kuulemma selvitys piti tehdä vain, jos rahavarat ylittävät kolme tuhatta dollaria per henkilö.

Sitten tarkistettiin passit ja toivotettiin ystävällisesti tervetulleiksi. Olimme iloisesti yllättyneitä. Ei aikaavieviä ja hermoja raastavia muodollisuuksia, vaan asiallinen tarkastus ja tervetulotoivotus.

Portilla meitä odotti oppaamme, nuori pojankloppi nimeltään Abdul. Hän ei meinannut housuissaan pysyä, kun oli tulostamme niin innoissaan. Olimmekohan hänen ensimmäiset asiakkaat, ajattelin mielessäni.

Tungimme kaikki kuusi henkeä, kun kuskikin lasketaan mukaan, sisään jeeppiin, joka oli virallisesti rekisteröity varmaan seitsemälle, mutta käytännössä sinne sopi ihmismäisesti neljä. Minä ja Abdul pienimpinä jouduimme varatakapenkille. Onneksi 172 senttinen korteni on edelleenkin sopivan sorja.

Matkamme Dushanbeehen kestäisi kahdeksan tuntia, vaikka kilometrejä oli vain kolmisen sataa. Ylittäisimme vuoriston, joka korkeimmillaan olisi lähes neljä kilometriä.

Alkumatka tasaisella maalla sujui joutuisasti. Pysähdyimme lounalle Khujandiin, jossa otimme ensitöiksemme maahantulokaljat ja toiset ja osa otti kolmannetkin. Ihan kuin pojilla olisi ollut maisti päällä.

Jatkoimme matkaa. Tarjoilin takapenkiltä uzbekistanilaista konjakkia, jonka olimme ostaneet varta vasten matkapulloksi. Ihmettelin, kun pullo tyhjeni alta aikayksikön. Pojilla oli tosiaan maisti päällä. Sitten tapahtui jotain kummallista. Ystäväämme oksetti. Pyysin Abdulia pysäyttämään auton.
- Photostop, sanoi Markku.

Pieni, köyhä ja vuoristoinen

Hetken kuluttua matka jatkui ja pikkuhiljaa aloimme kivuta ylöspäin, kunnes oli taas photostopin vuoro. Tie alkoi muuttua huonoksi ja matkanteko hidastui entisestään. Vihdoin olimme huipulla, jossa pysähdyimme oikeata photostoppia varten. Näkymät olivat huikaisevat.

Maan halki kulkevat yhdet maailman korkeimmista vuorijonoista, Pamir ja Altai. 93 % maasta on vuoristoa, ja yli puolet alueesta sijaitsee yli kolmen kilometrin korkeudessa. Maanjäristykset ovat yleisiä. Vuorijonoja halkovat sadat kanjonit, joiden pohjalla kulkee jokia. Joet yhdistyvät jokilaaksoiksi, joissa suurin osa maan väestöstä asuu.

Alamäki ei nopeuttanut matkantekoa lainkaan, mutta aika Abdulin kanssa takapenkillä meni kuin siivillä. Juttelimme kaiken maailman asioista muiden nuokkuessa etu- ja keskipenkeillä. Hän opiskeli Dushanbeen yliopistossa, vaikutelmani mukaan vähän sitä sun tätä, ja työskenteli samalla matkaoppaana. Pohdimme hänen kanssaan muun muassa katolisen ja luterilaisen kirkon eroja.

Tajikkia, venäjää, turkkia, englantia ja saksaa puhuva nuori mies oli kovin kiinnostunut eri maista ja kulttuureista, muttei ollut koskaan käynyt ulkomailla. Hän haaveili lähtevänsä Yhdysvaltoihin, kuten monet muut maanmiehensä. Kehotin häntä tulemaan Suomeen opiskelemaan, koska se olisi maksutonta.

Tajikistan on Keski-Aasian valtioista pienin ja köyhin, yksi maailman köyhimmistä valtioista. Talous perustuu alumiinin ja puuvillan vientiin. 2000-luvun alussa se sai ruoka-apua kuivuuden ja muutamia vuosia myöhemmin ankaran talven aiheuttaman nälänhädän takia.

Aurinko laski, mutta meidän matkamme vain jatkui. Kahdeksan jälkeen aloimme lähestyä pääkaupunkia. Olimme jo ihan malttamattomia, mutta jaksoimme vielä ihastella öistä Dushanbeetä.

Majoittauduimme yhteen kaupungin parhaimmista hotelleista. Matkatoimistomme oli varannut meille standardihuoneet, joihin yleensä olimme olleet tyytyväisä, mutta nyt ilmeni, että niissä ei ollut parivuodetta. Ja sehän ei minulle ja Markulle käynyt, että nukkuisimme kolme yötä toisistamme erillään. Meidän oli saatava parivuode, mutta se onnistuisi vain nostamalla luokkaa. Esitimme vaativia asiakkaita ja saimme neuvoteltua sopivan hinnan.

Saimmekin sviitin, jossa oli erikseen olo- ja makuuhuone ja se parivuode. Kylpyhuoneessa oli outo suihkukaappi, jossa oli istuimet ja nappuloita säätämällä sai tunnelmavalon, musiikkia, höyryä ja hierovia suihkuja. Suihku sai odottaa, sillä kallis parivuoteemme kutsui nukkumaan.

Keski-Aasian Pariisi

Seuraavana päivänä olimme sopineet lähtevämme kiertoajelulle vasta puolita päivin, sillä tarvitsimme unta. Heräsin aivan liian aikaisin kiertoajeluun nähden, mutta liian myöhään aamiaista saadakseni. Päätinkin lähteä kauppaan. Hotellin edustalla arvoin, vasemmalle vai oikealle. Lähdin vasemmalle ja parin sadan metrin päästä löytyikin pieni kauppa. Ostin hammastahnaa, vettä, olutta, leipää ja meetvurstia.

Tein meille ja ystävillemme viereiseen huoneeseen aamupalan. Puolilta päivin lähdimme liikkeelle. Abdul oli yhtä innoissaan kuin ennenkin. Kaupungissa ei juurikaan ollut mitään merkittäviä turistinähtävyyksiä, mutta todella kaunista ja viehättävää.

Katuja varjostavat puut ja puistoja on joka puolella. Raharikkaiden lasipalatsit ja pilvenpiirtäjät eivät ole vielä ehtineet Dushanbeehen, joten kaupunki on täynnä kauniita ja koristeellisia venäläistyylisiä rakennuksia, uusia ja vanhoja.

Olimme Markun kanssa haltioissamme.
- Tänne tulemme viettämään joskus kuherrusviikonloppua, lupasimme toisillemme.

Illaksi olimme toivoneet paikallista tanssiesitystä, jonka Abdul lupasi järjestää. Menimme illalliselle samaan upeaan ravintolaan, jossa olimme lounaalla. Lounasaikaan ravintolan terassi oli täynnä ruokailijoita, mutta nyt ilta-aikaan se oli lähes tyhjä. Mutta ei se meitä haitannut. Tilasimme runsaasti juomaa – alkuun paikallista shampanjaa, sitten ruuan kanssa paikallista punaviiniä , votkaa ja vettä. Ruuaksi tilasimme tietenkin salaattia, lihavartaita ja paistettuja perunoita. Loistavaa!

Syötyämme alkoi toivottu kansantanssiesitys. Ensialkuun estraadille astui yksinäinen naistanssija kolmihenkisen orkesterin kanssa. Ihmettelimme jo, missä loput ryhmästä viipyy, kun hän yllättäen tulikin hakemaan minut tanssiin. Eihän siinä muu auttanut kuin mennä.

Seuraavaksi hän haki Markkua ja siitäkös show syntyi. Markku pisti parastaan Travolta-tyyliin ja me muut nauroimme katketaksemme. Lopulta olimme lattialla koko porukka ja viereisen pöydän paikalliset nuoret miehetkin. Olimme haltioissamme!

Rakkauden puutarha

Aamulla jatkui tutustumismatkamme kasvitieteelliseen puutarhaan. Oli lauantai ja puutarha houkutti hääpareja seurueineen piknikille ja valokuvauttamaan itsensä.

Myös nuorisoryhmiä oli tullut seurustelemaan ja viettämään vapaapäivää. Huomasimme pusikoissa monta nuorta paria intiimeissä puuhissa. Tapasimme myös hotellin vastaanottovirkailijan kahden tyttöystävänsä kanssa, siis kuulema ystäviä vain!

Sitten lähdimme basaariin etsimään tuliaisia. Kaikista maista Tajikistanin taskuvarkaat meinasivat yllättää Markun. Varas ehti avata homopussukan vetoketjun, mutta onneksi hän huomasi yritykset ajoissa. Abdul oli raivoissaan ja pienestä koostaan huolimatta oli omin käsin menossa rökittämään varkaan.

Emme millään löytäneet mieluista suveneeria, kun sitten jälleen kerran päädyimme lautaseen, joita meillä on kotona jo ainakin tusinan verran. Markku ja Abdul pitivät hauskaa turkkilaisten karvalakkien kustannuksella ja meillä oli muutenkin mukavaa.

Suosittelemme

Matkamme alkoi olla finaalissa. Aamuyöstä lentäisimme Riikan kautta takaisin kotiin. Oli haikea olo, sillä ihastuimme tosissamme Tajikistaniin ja duracel-oppaaseemme Abduliin. Pieni ja köyhä kansa oli nöyrää, mutta sitkeää tekoa, vähän kuten me suomalaisetkin. Tunsin syvää yhtenäisyyttä ja ylpeyttä.

Keski- ja Kaakkois-Aasia ovat nyt koluttu ja seuraava matkamme suuntautuu Itä-Aasiaan, johon maantieteellisenä alueena Yhdistyneiden kansakuntien aluejaottelun mukaan kuuluvat Etelä-Korea, Japani, Kiinan kansantasavalta, Mongolia ja Pohjois-Korea. 38 prosenttia Aasian ja 22 prosenttia koko maailman ihmisistä asuu Itä-Aasian alueella.

Reittimme juhannuslomalla on seuraava: Kiina, Pohjois-Korea, Etelä-Korea ja Japani.

Pääsiäismatka osa 2: Pakistan

2011-05-12T18:21:00.000+03:00

Heräsimme kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja nautimme fingerporilliset huolellisesti salakuljettamaamme underbergiä. Aaah! Sitten suihkuun, josta muuten ei tullut lämmintä vettä, ja aamiaiselle.

Tarjoilija vaikutti jo odottaneen meitä ja toivotti ystävällisesti tervetulleeksi. Emme oikein ymmärtäneet, mitä tarjolla oli, kun emme saaneet voimakkaasta aksentista oikein selvää. Vastasimme hymyillen jees, jees ja hetken kuluttua pöytäämme kannettiinkin neljä omelettia, paahtoleipää, marmeladia, instant-kahvia ja kuumaa maitoa. Hyvää!

Meitä kihelmöi, sillä emme tienneet, mitä odottaa. Olimme Pakistanissa, väkiluvultaan maailman kuudenneksi suurimmassa maassa (170 miljoonaa), jossa on maailman toiseksi suurin muslimiväestö Indonesian jälkeen. Pakistan itsenäistyi 1947 brittien alaisuudesta. Brittiläinen Intia jaettiin silloin hindujen Intiaan ja muslimien Pakistaniin.

Maan maine länsimaissa ei ole kaksinen. On epäilty, että sinne on pesiytynyt talibaneja, vaikka se liittyikin terrorismin vastaiseen sotaan ja sai siten kansainvälistä hyväksyntää. Tiedä häntä, ei kai nyt yksi löytynyt bin Laden kesää tee.

Ulkoministeriön suosituksen mukaan tarpeetonta matkustamista Pakistaniin on syytä välttää, sillä turvallisuustilanne on erittäin epävakaa ja väkivaltaisuuksia saattaa syntyä eri puolilla maata ennalta arvaamattomista poliittisista tai uskonnollisista syistä.

Kaikesta huolimatta meitä ei kuitenkaan pelottanut.

Umpimielisiä islamistejako?

Olimme valmiit kiertoajelulle. Opas ja kuski odottelivat hotellin edustalla ja juttelivat aseistetun vartijamme kanssa, joka aina lähteissämme saatteli meidät matkaan ja palatessamme otti vastaan, yötä päivää. Epävakaasta turvallisuustilanteesta kertoo sekin, että teiden varsilla oli useita tarkistuspisteitä ja merkittävissä risteyksissä väijyi aseistettuja sotilaita hiekkasäkkien takana.

Sitten kurvasimme liikenteen sekaan ja suuntasimme vanhaan kaupunkiin, Lahoren linnoitukselle. Sen alkuperästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta sen oletetaan olleen olemassa jo kauan ennen vuotta 1025. Vuosisatojen varrella mongolit ja muut valloittajat ovat vuoroin hajottaneet ja vuoroin kohentaneet sitä.

Mahtavin Intian suurmogulihallitsijoista, Akbar, rakensi nykyisen linnoituksen pääosat samalla paikalla sijainneen vaatimattomamman linnoituksen päälle. Akbarin pojanpoika, Shah Jahan jatkoi rakennustyötä. Hänet tunnetaan myös Taj Mahalin rakennuttajana ja hän teettikin upeita marmorirakenteita ja mosaiikkeja myös Lahoren linnoitukseen.

Kuljeskelimme linnoituksella ja pikkuhiljaa aloimme siirtyä kohti Badshahi moskeijaa. Paikalliset matkailijat seurasivat meitä kiinnostuneina ja muutamat rohkenivat pyytää kuvaan - toiseen kuvaan naiset ja toiseen miehet.

Lapset puolestaan halusivat koskettaa kämmenpohjaa, yksi isä oikein kehotti pikkupoikaansa, mutta rohkeus ei riittänyt. Jospa se tuo onnea tai jotain, kun muutoin naisia ei yleensä kätellä. Oppaamme kertoi, etta moni pakistanilainen näki nyt ensimmaistä kertaa valkoihoisen. Yritimme parhaamme mukaan antaa hyvän kasityksen, paremman kuin mikä televisiosta välittyy.

Badshahi on yksi maailman suurimmista moskeijoista. Lonely Planetin mukaan sinne mahtuu 100 000 rukoilijaa. Jo pelkästään kenkänarikka, jonne jätimme kenkämme, oli valtava. Niinköhän saamme omamme takaisin.

Moskeija koostuu valtavasta sisäpihasta ja moskeijarakennuksesta, joka itsessään on aika pieni. Olin yllättynyt siitä, että naiset saivat käyskennellä vapaasti siellä, sillä usein naisille on oma karsinansa.

Lammas, joka ei maistu lampaalle

Siirryimme paahtavasta kuumuudesta vilvoittelemaan muurien ympäröimään vanhaan kaupunkiin. Kapeat ja mutkittelevat kadut, ihmisvilinä ja sanoinkuvaamaton ahtaus, alkeelliset liikehuoneistot ja työpajat toivat mieleen tuhannen ja yhden yön tarinat.

Tunnelma basaarissa oli leppoisa. Lahoressa lienee niin vähän turisteja, että kauppiaatkaan eivät tajunneet tyrkyttää meille mitään, katselivat vain uteliaina ja kuvasivat meitä salaa kännyköillään.

Yhdestä ovensuusta kurkistaessamme sisään, näimme ympyrää kulkevan härän, jonka silmät oli peitetty. Se pyöritti oliiviöljypuristinta. Oliiviöljy oli takuuvarmasti luomua, mutta eettisesti arveluttavaa.

Seuraava kohteemme, Lahoren museo, oli jo pakkopullaa. Meillä kävi säkä, kun sähkökatkos, jotka ovat varsin yleisiä Lahoressa, keskeytti kierroksemme. Museossa oli kyllä paljon nähtävää, mutta olimme jo aika väsyneitä ja nälkäisiäkin.

Iltapäivä oli pitkällä, kun vihdoin pääsimme syömään. Otimme tarjoilijan suosituksesta salaattia, lammasta ja kanaa kastikkeessa sekä nan-leipää. Lammas oli aivan taivaallista – mureaa ja maukasta.

Oppamme söi paikallisten tapaan käsin - kastoi leipää kastikkeessa ja leivän avulla vei lihapalan suuhun. Minä tavoilleni uskollisena söin haarukalla ja veitsellä, myös leivän. Olimme niin tyytyväisiä ruokaan, että otimme loput lihat dogibägiin ja tilasimme vielä pari leipää iltapalaksi.

Ei maksa mitään

Meitä ramasi jo aikalailla, mutta yksi nähtävyys oli vielä nähtävä. Oppaamme mukaan kaupungissa oli kuin olikin laiton viinakauppa. Menimme Lahoren hienoimpaan hotelliin, Pearl Orientaliin, jonne pääsy oli lentokenttääkin tiukempien turvatarkastusten takana. Me muut istahdimme aulaan kahville, kun Markku ja opas lähtivät kauppaan. Meillä oli ihan vesi kielellä, kun opas kertoi, että sieltä saa valkoviiniä. Ah, kylmää valkoviiniä, kuvittelin mielessäni.

Reilun puolen tunnin jälkeen Markku ja opas tulivat tyytyväisen näköisinä takaisin mukanaan kahdeksan kaljaa ja pullo votkaa.
- Missä se valkoviini on, tiukkasin Markulta.
- Tässä, paikallista valkoviiniä, vastasi Markku ja osoitti votkapulloa.
Mielikuva lasillisesta kylmää valkoviiniä särähti pieniksi sirpaleiksi mielessäni, mutta toivuin kyllä ja lopulta nauroimme makeasti viinillemme.

Markulla oli paljon kerrottavaa kauppareissusta. Viinakauppa sijaitsi hotellin takapihan takana, parkkipaikan kupeessa. Paikalliset menivat sisään pieneen rakennukseen ja tulivat ulos kantaen valkoista muovikassia tai pahvilaatikkoa. Markku katseli oppaan kanssa hetken ympärilleen ja kuin tyhjästä viereen ilmeistyi kaveri, joka osoittautui itse kauppiaaksi.

Sisään häntä ei päästetty, mutta hän teki tilauksen siinä kadulla - olutta ja valkoviiniä koko rahalla. Kauppias teki homman vaikeaksi, kun ei millään olisi ottanut taaloja vastaan, mutta kun tiskiin pistettiin vähän lisää, niin nekin kelpasivat. Tässä tapauksessa kun hinnalla ei ollut ylärajaa.

Pienen odottelun jälkeen kauppias toi neljä olutta ja kaksi votkapulloa.
- Täh, mitä tämä on, tilasin valkoviiniä?, ihmetteli Markku.
Ei opas, eikä liioin kauppias ymmartanyt, kun Markku kuvaili, mitä on valkoviini. Hän pyysi kauppiasta vaihtamaan toisen votkan kaljaan, meilla kun oli vain yksi ilta aikaa särpiä laitonta alkoholia.

Vihdoin pääsimme hotellihuoneeseen ja kuului neljä kertaa ”kshhh”, kun lampimät oluet saivat kyytiä. Sitten maistoimme vielä votkasnapsit ja toivotimme hyvät yöt.

Kuva ois kiva

Aamukymmeneltä jatkoimme kiertoajelua. Lahoren kaupunkikuvassa erottuvat selvästi pitkän historian eri vaiheet. Englannin siirtomaavallan aikana rakennettiin leveitä katuja ja liikerakennuksia, pankkeja, virastoja, kouluja ja kirkkoja, kun taas vanhan kaupungin sokkelot olivat mogulikeisarikunnan ja sikhivallan ajoilta.

Siinä köröttäessämme eteenpäin näimme, kuinka paikallinen kanakauppias väänsi kanalta niskat nurin, leikkasi sen kurkun auki ja paiskasi koriin. Totesimme, että tämä maa ja tämä kaupunki on kyllä eksoottisin kaikista aiemmin nähdyistä.

Kaupunki on laajentunut ja asukasluku kasvanut aiheuttaen slummiutumista, liikenteen ruuhkautumista ja saastumista. Paikoitellen meteli on korvia huumaava ja pakokaasuilta tuskin näkee eteensä kaduilla, joilla tungeksii sikin sokin autoja, mopoja, riksoja, hevosia, aaseja ja polkupyöriä. Meitä pisti silmään roskattomuus, miljoonakaupungissa oli roskattomampaa kuin Helsingissä.

Pitkällä aikavälillä väestönkasvun oletetaan kuitenkin laantuvan, sillä nykyään nuoret parit haluavat vain 1-2 lasta, kun vanhempansa tekivät vielä 5-7 lasta.

Oppaamme kertoi menevänsä naimisiin parin kolmen kuukauden sisällä. Ilahduimme suuresti ja onnittelimme häntä. Hän ei tosin vielä tiennyt, kuka morsian oli, sillä hänen äitinsä vasta etsi sopivaa vaimoa. Hän ei tule näkemään morsianta etukäteen muuta kuin kuvista, vaikka morsian käykin näytillä hänen vanhemmillaan ja hän morsiamen vanhemmilla. Oppaamme oli luottavainen, että kyllä äiti osaa pojalleen hyvan vaimon valita.

Naimisiin mentyä vaimo muuttaa aina miehen perheen luokse. Oppallammekin oli useita veljiä, joiden vaimot olivat muuttaneet heidän luokseen. Vasta kun asunto käy liian pieneksi, osa hankkii uuden asunnon. Ja aikanaan taas sinnekin alkaa kertyä väkeä.

Pääsimme vihdoin kaupungin läpi. Olimme matkalla rauhoittavaan Shalamarin puutarhaan, jonka rakennutti sama Taj Mahal –tyyppi. Puutarhassa tosiaan oli jotain äärimmäisen rauhoittavaa – ehkä symmetria, avaruus, puhdas ilma tai vain se, ettei siellä ollut juuri muita ihmisiä.

Yltiönationalistejako?

Iltapäivällä lähdimme Pakistanin ja Intian väliselle rajalle katsomaan yli 60-vuotista lipunlaskuseremoniaa, josta on tullut erittäin suosittu jokailtainen yleisötapahtuma.

Raja-asemille, niin Pakistanin kuin Intiankin puolelle, oli rakennettu katsomot, jotka täyttyivät hurraavista ihmisistä. Saimme hyvät paikat ihan eturivistä.

Yhtäkkiä kaiuttimista alkoi kuulua kovaa huutoa, ihan kuin olisi huutokilpailu ollut menossa. Hetken kuluttua huuto vaihtui kansallislauluun, josta erotin sanat Pakistan zindabad – kauan eläköön Pakistan. Yleisö hurrasi, tanssi ja heilutti lippuja. Tietysti meidänki piti lippu ostaa.

Auringon laskiessa kymmenkunta jättiläismäistä sotilasta ilmestyi estradille kiivaasti marssien. Mistä lie löytäneetkin niin isoja miehiä, ja komeita. Kengät kopsuivat ja jalat nousivat samaan tahtiin. Heidän ilmeensä hieman pelottivat minua.

Odotimme, että loppukohtauksessa sotilaat kisaavat siitä, kumman maan sotilaalla nousee jalka korkeammalle. Ja kylla, jalat nousivat korkealle.

Kaikenlaisen kukkoilun ja keekoilun jälkeen liput vihdoin laskettiin ja raja-asema sulkeutui. Ihmiset rauhoittuivat, kuvauttivat itseänsä sotilaiden kanssa, kuten Markkukin, ja lähtivät kotejansa kohti. Mekin palasimme hotellille lepäämään ja pakkaamaan sekä nauttimaan kallisarvoiset, jääkaapissa kylmenneet kaljat.

Aika kallista

Lentomme lähtisi vasta puolen yön jälkeen, mutta menimme lentokentälle hyvissä ajoin, sillä tiesimme turvatarkastusten vievän aikaa. Ja niin ne veivätkin. Markun laukku käännettiin ylösalaisin ja läpivalaistiin moneen kertaan. Pelkäsin koko ajan, että kaksi juomatta jäänyttä underbergiä, jotka olimme salakuljettamassa takaisin, paljastuvat. Haa, eivat loytaneet.

Lähtöaulassa joimme kahvia, söimme kuivakakkua ja tutkiskelimme matkamuistoja. Emme nimittäin olleet ostaneet kaupungilta mitään ja jotain pakistanilaista oli pakko kotiin perinteen mukaan saada.

Markku kävi ensin huolellisen kierroksen, ei löytänyt mitään ja lähetti sitten minut matkaan. Löysin samantien silmäämiellyttävän, pienen pakistanilaisen maton. Kauppias pyysi siitä 23 taalaa ja minusta se ei ollut paljon, joten päätin tehdä kaupat. Ja minähän en muuten tinkaa.

Tulin silmät säihkyen takaisin ja esittelin ylpeänä löytöäni. Markku tulistui ja oli viemässä mattoani takaisin. Oikein piti karehtua, ennenkuin ymmärsi lopettaa. Hän oli nimittäin itsekin iskenyt silmänsä samaiseen mattoon, mutta ei ollut päässyt hinnasta sopuun. Liian kallis muka. Siinä sitä sitten hetken aikaa murjotettiin.

Puoli neljältä yöllä olimme takaisin Tashkentissä. Tällä kertaa rajamuodollisuudet sujuivat kuin rasvattu, sillä meillä oli jo viisumit valmiina ja tulliselvityskaavakkeetkin valmiiksi täytetty. Tuttu oppaamme oli meitä vastassa ja ajoimme tutulle hotellille.

Vielä ennen nukkumaan menoa neuvottelimme seuraavan aamun lähtöajasta. Olimme aikaisemmin puhuneet puolesta päivästä, mutta kuskin kehotuksesta, lähtö aikaistui kello yhdeksään. Meillä olisi tasan kolme tuntia nukkua!!!

Pääsiäismatka osa 1: Uzbekistan

2011-05-07T11:25:00.000+03:00

Kello soi aamukuudelta. Oli lähtöpäivä, mutta sitä ennen piti keittää vielä viimeiset kaksikymmentä litraa vaalikahvia, jotka jaoimme Sara Paavolaisen tukiryhmän kanssa aamutuimaan töihin kiiruhtaville työläisille. Aamu-aurinko paistoi, kahvi maistui ja juttu luisti. Lopetin hyvällä mielellä oman osuuteni eduskuntavaalikampanjasta.

Töissäkin piti vielä käydä. Vihdoin iltapaivasta olimme Markun kanssa taksissa matkalla kohti lentokenttää, jossa tapaisimme matkakumppanimme – ystäväpariskunnan, joiden kanssa olimme lähdössä viidennelle yhteiselle pääsiäismatkalle Keski-Aasiaan. Lentäisimme Air Balticilla Riikan kautta Tashkentiin, Uzbekistanin pääkaupunkiin.

Olin tsekannut meidät netin kautta sisään, joten astelimme suoraan turvatarkastuksen kautta lähimpään baariin ottamaan lähtömaljat, joka sattui sijaitsemaan aivan lähtöporttimme vieressä. Olin juuri laittamassa kännykkääni kiinni, kun se soi: ”Mitä mieltä se Sara on maahanmuuttoasioista, entäpä homojen oikeuksista?” Tämäkin vielä ...kele. Vastasin parhaani mukaan ja suljin kännykkäni.

Nälkä kurnii

Lento Tashkentiin oli tupaten täynnä, ainakin kaksi isoa seuramatkaryhmää, joista ystävämme käytti tuttavallisesti nimeä ”apukouluporukka”. Tarjoilu kesti ja kesti kun väki tilasi sitä ja tätä, eikun tätä ja sitä. Kun vihdoin vuoromme tuli, kaikki ruoka oli loppunut. Päästin surkean parahduksen. Olin viimeksi syönyt lounaan ja kello oli iltakymmenen. Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, että syön koko ajan, vähintään kahden tunnin välein, enkä kestä nälän tunnetta ollenkaan. Ja vielä sen kerran, kun minulla ei ollut omia eväitä mukana. Yleensä on ja tästä lähtien on varmasti.

Selvisimme reilun neljän tunnin lennosta oluen ravitsevalla voimalla ja olimme aikataulussa perillä, jossa meitä odottivat rajamuodollisuudet. Ensin viisumia hankkimaan. Ryntäsimme tiskille yrittäen sinne ennen apukouluporukoita. Toinen ryhmä ehti ensin, mutta onneksi toinen jäi taaksemme. Kaikki muuten hyvin, mutta viisumitiski oli pimeänä, eikä virkailijoita näkynyt. Olivat kuulema tulossa. Reilun varttitunnin odottelun jälkeen valot syttyivät, koneet käynnistyivät ja aikanamme saimme omamme.

Passintarkastuksen jälkeen täytimme kaksin kappalein tulliselvityskaavakkeita ja laskimme rahat, jotka piti ilmoittaa pennilleen. Rasittavaa touhua nälässä, janossa ja väsymyksessä.

Tuloaulassa ei enää näkynyt juuri ketään ja ihmettelimme, missä oppaamme on. Yleensä opas tai kuski on tuloaulassa vastassa. Pihakin oli tyhjä. Terminaalissa pörräsi vain muutama taksisuhari ja jouduimme jo harkitsemaan taksikyydin ottamista. Oli aamuyö ja kirosin jo mielessäni, kun sitten huomasin parin sadan metrin päässä, aidan ulkopuolella väkijoukon. Lähdin katselemaan sinne ja siellä oppaamme huitoikin. Saimme kuulla, että Moskovan ja Minskin lentokenttäiskujen jälkeen vain matkustajat pääsivät sisälle terminaaliin. Oppaat, kuskit ja muut vastaanottajat saivat odotella ulkosalla, satoi, paistoi tai pakasti.

Kello oli kolme yöllä, kun pääsimme hotellille, johon muuten toinen apukouluporukoista myös majoittautui. Yön pimeässäkin hotellirakennus näytti hienolta. Huoneet oli remontoitu, mutta halvimmilla mahdollisilla materiaaleilla ja ne olivat vaatimattomammat kuin mitä ulkokuori antoi odottaa.

Olimme saaneet apukouluporukan matkanjohtajalta vinkin, että rahaa kannattaa vaihtaa pimeästi, sillä kurssi virallisissa rahanvaihtopisteissä oli paljon huonompi. Kysyimmekin oppaltaamme asiasta ja hän auliisti tarjoutui vaihtamaan. Neuvottelimme kurssista. Virallisesti yhdellä eurolla sai 2 400 sumia ja hän tarjosi meille 2 800 sumia. Matkanjohtaja oli kertonut, että parhaimmillaan eurolla voi saada 3 400 sumia, mutta emme ryhtyneet ahneiksi. Saimme oppaltaamme 50 eurolla ison nipun seteleitä, 140 000 sumia. Ja kaikki tapahtui huoneessamme vaivihkaa, vaikka kaikki vaihtavat rahat pimeästi.

Nälkäkin oli, mutta uni voitti.

Kuin kotonamme

Aamulla väsytti edelleen, mutta nyt nälkä voitti. Aamiaisbuffetissa oli tarjolla kaikki tarpeellinen ja ahmin ensimmäiset suupalat. Ihanaa, ruokaa! Koska Markku ei jaksanut nousta syömään, hän kestää nälkää paremmin kuin minä, tein hänelle meetvursti-juustovoileipiä ja vein ne kahvin kera huoneesen. Voi sitä silmien säihkettä, näin pienillä asioilla voi tehdä toisen onnelliseksi.

Olimme toista kertaa Tashkentissa ja olimme jo nähneet kaikki turistikohteet. Siksi lähdimmekin kylille guljailemaan (käveleskellä). Aurinko paistoi, oli lämmintä ja eritoten rauhallista, vaikka viiden miljoonan kaupungissa olimmekin.

Katujen varsilla oli monenmoisia liikkeitä ja paljon kahviloita ja ravintoloita. Olisin halunnut mennä syömään niistä jokaiseen. Välillä pysähdyimme piirakalle. Lopulta löysimme viehättävän terassin, jossa vihdoin viimein saimme otettua maahantulokaljat. Kippis lomalle!

Sitten päätimme ottaa taksin ja lähteä viehättävälle kävelykadulle, Broadwaylle, jossa olimme edellisellä kerralla kuljeskelleet. Tashkentissä ei edelleenkään ole kyltillä varustettuja takseja, vaan käytännössä kaikki autot ovat takseja. Käsi vaan ylös ja joku pysähtyy. Niin kuin nytkin. Kömmimme sisään pikkuruiseen Daewoo Matizeen, joita valmistetaan Uzbekistanissa, ja pääsimme perille hävettävän halvalla.

Broadway oli muuttunut kahdessa vuodessa. Rähjäinen kauppakeskus oli remontoitu hienoksi ja kiiltäväksi ja kävelykadun rompekauppiaat oli hätistetty muualle. Jäljellä olivat taiteilijat karrikatyyripiirroksineen sekä puiston valkoiset paviljongit. Yhteen niistä pysähdyimme nautiskelemaan elämästä. Täällä ihminen rauhoittuu, mietin mielessäni.

Alkoi tulla nälkä ja juuri sopivalla hetkellä tarkkasilmäinen tarjoilija ehdotti meille ravintolansa antimia. Kiinni veti ja marssimme sisään. Ihan ensin tilasimme pullollisen paikallista shampanjaa. Pyysin kuivaa, mutta kuten aina ennenkin, tarjolla oli vain puolimakeaa. Noh, ei se niin tarkkaa ole, kunhan se on kylmää. Noh, siitäkin viis, kunhan se on juotavaa.

Ruuaksi tilasimme vihreitä vihanneksia, keittoja ja plovia. Plov on paikallinen paella. Siinä on ainakin riisiä, keltaista porkkanaa, kikherneitä ja lampaanlihaa. Ja tietysti ruuan kanssa tilasimme pullon paikallista votkaa. Na zdarovja! Ruoka ja juoma Uzbekistanissa on halpaa, kunhan pysyy paikallisissa tuotteissa ja paikoissa. Englantilainen pub-ravintola hotellimme vieressä oli Suomen hinnoissa.

Oli maksun aika. Apua, olimme unohtaneet vaihtaa lisää rahaa. Kysyin tarjoilijalta, missä voisimme vaihtaa ja hän vastasi, että basaarilla, mutta jatkoi, että odottakaa hetki. Hetken kuluttua hän tuli takaisin, otti sata dollariamme ja takaisin tullessaan toi mukanaan paksun nipun paikallista rahaa. Uskomatonta palvelua. Me kittaamme pöydässä votkaa ja tarjoilija käy vaihtamassa rahamme.

Lihansyöjiä

Seuraavana päivänä meillä oli kiertoajelu. Kävimme samat moskeijat, mausoleumit ja medressat läpi kuin viimeksikin. Uzbekistanissa on paljon nähtävää, koska se sijaitsee silkkitien varrella ja eri valloittajat ovat kulkeneet lukuisia kertoja maan halki ja jättäneet jokainen omat jälkensä. Aleksanteri Suuri pysähtyi Samarkandissa 327 eaa. ja otti vaimon paikallisesta heimosta. Samanidien dynastia hallitsi aluetta, kunnes arabimuslimit valloittivat sen 800-luvulla. Mongolien Tšingis-kaani valloitti alueen 1220 ja 1300-luvulla Timur Lenk voitti mongolit ja perusti oman valtakuntansa.

Vaikka paikat olivat tuttuja, paikalliset ihmiset jaksavat ilahduttaa ja ihastuttaa aina uudestaan. Olimme taas haltioissamme, kun saimme kontaktia heihin. Otimme kuvan heidän kanssaan ja lupasimme lähettää sen heille. Saimme oikein osoitteenkin.

Myös Chorsu basaari oli meille tuttu entuudestaan, mutta nyt meille aukesi ihan uusi maailma, kun oppaamme vei meidät ruokatorille. Paksu savu nousi, kun babuskat grillasivat vartaita – oli lammasta, lammasjauhelihaa, nautaa ja kanaa. Varras tarjotaan marinoidun, miedon sipulin ja paikallisen leivän kera.

Tarjolla oli myös pastasalattia, jota miehet yleensä syövät sellaisenaan, mutta naiset lihaliemen kanssa. Ateriaan kuuluu aina vihanneksia kuten kurkkua, tomaattia, retiisiä ja retikkaa sekä yrttejä kuten tilliä, korianteria, lehtipersiljaa ja lehtiselleriä.

Vaalitarkkailijana

Sitten oli vuorossa vaalivalvojaiset. Paikaksi valitsimme hotellimme viihtyisän terassin ja tilasimme pöydän täyteen ruokaa ja paikallista viiniä, joka oli... ei hassumpaa.

Olin varustanut iPhoneni booxTV:llä, josta oli tarkoitus seurata Ylen vaalilähetystä suorana. Kävin hakemassa respasta tunnukset langattomaan verkkoon ja näpyttelin ne toiveikkaana sisään. Mutta ei, yhteys ei toiminut. Onneksi Turvamiehen nokialainen tuli hätiin ja saimme nettiyhteyden puhelinverkon kautta.
Teimme vaaliveikkauksen ja odottelimme ensimmäisiä tuloksia, jotka olivat järisyttävät. Perussuomalaisten jytkyvoitto tuntui epäuskottavalta, samoin kuin keskustan rökäletappio. Kokoomuksen ja demareiden tulokset olivat ennakko-odotustemme mukaisia. Yritimme tilata votkaryypyt vaalien kunniaksi, mutta kuten aina ennenkin, votkaa ei myydä laseittain, vaan vain pulloittain. No semmoinen sitten.

Välillä kävimme respan tietokoneelta seuraamassa henkilökohtaisten tulosten kehittymistä. Eniten jännitin Sara Paavolaisen, jonka vaalipäällikkö olin, äänimäärää, ja hän saikin 3 834 ääntä ja jäi 557 äänen päähän edustajapaikasta. Olin tyytyväinen, vaikka ainahan sitä sydämen sopukoissa toivoo läpimenoa. Kahden tunnin aikaeron takia kello oli jo paljon, kun kaikki äänet oli laskettu ja mekin maltoimme mennä nukkumaan.

Pidä huivista kii, Tatjaana

Oli maanvaihtopäivä ja tiedossa uusi maabongo. Nukuimme pitkään, kävimme kävelyllä ja illansuussa aloimme valmistautua lähtöön. Laitoin pinkin tunikan päälle, kevyet puuvillahousut jalkaan ja sävysävyyn huivin päähän. Olimme lähdössä Pakistaniin.

Kävimme syömässä läheisessä pubissa ja juomassa ”viimeiset oluet”, Pakistan kun on kuiva maa. Sinne ei saa edes tuoda alkoholia, tosin me päätimme yrittää salakuljettaa pienet Underberg-pullot meikkipussissa. Olin lukenut, että siellä on virasto, josta ulkomaalaiset, ei-muslimit voivat hakea alkoholinostoluvan. Alkoholia oli kuulema tarjolla myös muutamassa hienoimmassa hotellissa.

Lento meni mukavasti ja olimme aikataulussa perillä Lahoressa, yhdeksänmiljoonaisessa tieteen ja taiteen keskuksessa. Ajoimme yön pimeässä läpi kaupungin, jossa useat kulmakaupat olivat vielä auki ja paikallisia miehiä liikkeellä. Suomalaiset eivät kyllä liiku kaupungilla tuohon aikaan muuta kuin viinan voimalla.

Majoittauduimme kolmen tähden Carlton Tower hotelliin, jossa olimme muuten ainoat asiakkaat ja ilmeisesti myös ainoat länsimaiset turistit koko kaupungissa. Tilasimme aamupalan yhdeksitoista ja sovimme kiertoajelun lähteväksi klo 12. Hyvää yötä!

Etelä-Afrikka osa4: Lesotho ja Kapkaupunki

2011-01-16T17:56:00.001+02:00

Joulunvieton takia aamupala alkoi vasta kahdeksalta. Olimme ajoissa liikkeellä, sillä meillä oli reilun 700 kilometrin ajo edessä. Seuraava kohteemme oli Lesothon pääkaupunki Maseru, joka olisi meille 85 maabongo.

Oli joulupäivä ja liikenne oli rauhallista. Etenimme ihan hyvää vauhtia, sillä valitsimme varmimman reitin. Lyhyempikin reitti olisi löytynyt, mutta sille olisi edellytetty nelivetomaasturia.

Puolimatkassa, Bethlehemissä päätimme pysähtyä oluelle. Yksi kulmabaari näytti olevan avoinna, mutta ei sitten ollutkaan. Markun sinnikkyyden ansiosta saimme kuitenkin ostettua oluet mukaamme ja istahdimme kadun laitaan nauttimaan ne.

Niin se päivä siinä ajaessa vierähti, kunnes olimme rajalla. Rajakaupunki Maputsoe oli roskainen ja rähjäinen. Ihmiset pikkukylissä olivat kerääntyneet viettämään joulupäivää paikallisiin baareihin pukeutuneena parhaimpiinsa. Seutu vaikutti aikamoiselta takapajulalta.

Lesothon kuningaskunta on vuoristoinen sisämaavaltio eteläisessä Afrikassa. Se on kokonaan Etelä-Afrikan ympäröimä enklaavi ja siellä asuu noin kaksi miljoonasa asukkasta.

Lesothossa on vain vähän luonnonvaroja, ja se on riippuvainen ulkomailta tuoduista elintarvikkeista. Lähes kaikki perheet kasvattavat kotitarpeiksi maissia, vehnää, herneitä ja papuja, mutta sato ei riitä omavaraisuuteen. Karjankasvatus on tärkeä elinkeino, ja lampaiden ja vuohien villa ja mohair antavat raaka-ainetta pienimuotoiselle tekstiiliteollisuudelle.

Lesothon talouden pohjana on veden ja sähkön vienti Etelä-Afrikkaan, teollisuus, maatalous, etenkin karjanhoito, ja jossain määrin Etelä-Afrikassa työskentelevien siirtotyöläisten kotiin lähettämät palkat. Vientituotteita ovat myös timantit, villa ja mohair.

YK:n inhimillisen kehityksen indeksiksillä mitattuna Lesotho oli vuonna 2007 sijalla 156 yhteensä 185 arvioidusta maasta.

Tuntematon Kofi Annan

Vihdoin olimme Maserussa, mutta emme löytäneet hotellia. Tiesin, että olimme lähellä, mutta oikeaa katua ei vaan löytynyt. Kysyimme viimein huoltoasemalta neuvoa. Mohakare Guest House sijaitsi Kofi Annanin tiellä, mutta huoltoasemalla ei tunnettu kyseenomaista katua. Vasta kun kerroin majatalon nimen, yksi kaveri tiesi paikan ja ystävällisesti lupasi viedä meidät perille.

Meidän muiden kirjoittautuessa sisään, kuskimme painoi suoraa päätä baariin ja tilasi sixbackin kylmää olutta. Ihan ansaittua reilun kymmenen tunnin ajon jälkeen.

Kyselimme vastaanotosta ruokapaikkaa, jossa saisi paikallista ruokaa. Toki majatalossakin olisi ollut illallista tarjolla, mutta halusimme edes vähän nähdä kaupunkia. Tilasimme taksin ja suosituksesta menimme kansainvälisen Lesotho Sun –hotellin ravintolaan. Siellä oli tarjolla buffet, josta löytyi aivan huippuja lampaankyljyksiä. Ruokajuomaksi tilasimme jo tutuksi ja hyväksi havaittua Alto-viiniä, eteläafrikkalaista tietenkin.

Hotelli sijaitsi vuoren rinteellä ja sieltä oli upeat näkymät alas kaupunkiin. Illallisen jälkeen jouduimme odottelemaan taksia ja ihan vain sen takia jouduimme nauttimaan muutamat Amarulat.

Onneksi oli vakuutus

Aamulla oli ajomatkasta jäljellä viimeiset 150 kilometriä. Ajoimme Bloemfontainen lentokentälle, jossa luovutimme auton. Kaveri kyseli kuulumisiamme ja vastasimme, että hyvin on mennyt, vain rengasrikko ja tuulilasin särö oli haitannut meitä. Teimme niistä selvityksen jajatkoimme matkaa lentokoneella Kapkaupunkiin.

Kapkaupungin lentokentällä meitä oli vastassa Dave, joka vei meidät Greenpointissa, ihan meren läheisyydessä sijaitsevaan majataloon, Southhead Lodgeen. Naureskelimme pihalla olevaa pientä uima-allasta. Se ihan väkisin houkutti alaston uinnille aamuyön pikkutunteina.

Kyseessä oli itse asiassa niin sanottu boutiquehotelli, jonka sisustukseen ja yksityiskohtiin oli kiinnitetty erityisen paljon huomiota. Taustalla soi jazzmusiikki ja sydämellinen Roseanna toivotti meidät tervetulleiksi.

Kysyimme taas neuvoa ruokapaikan etsimisessä. Halusimme ravintolaan, jossa olisi tarjolla riistaa, ja Roseanna löysikin ravintolan nimeltä Savoy Gabbage ja varasi meille paikat sieltä.

Ravintola sijaitsi keskustassa ja sen sisustus oli kerrassaan upea. Muutenkin Kapkaupunki vaikutti tyylikkäältä paikalta. Tilasimme pääruuaksi riistaa: anoppi ja minä seepranfilettä, appiukko kudua ja Markku villisikaa. Ruoka oli todella hyvää.

Ennen nukkumaan menoa nautimme majatalon tyylikkäässä olohuoneessa Amarulat. Majatalon baari toimi itsepalveluperiaatteella, siten että juomat merkittiin ylös vihkoon. Sen nimi olikin Honest Bar eli rehellinen baari.

Vihdoinkin omaa aikaa

Aamuyöstä viideltä minulle tuli paha olo ja vatsakipu. Kävin yökkäilemässä vessassa, mutta oksennusta ei tullut. Olin todella huonovointinen. Kun aamulla muut lähtivät retkelle Hyvantoivonniemelle, minä jäin sänkyyn. Roseanna toi minulle vettä ja appelsiinimehua.

Nukuin lähes puoleen päivään, mutta sitten päätin nousta ylös ja käydä syömässä. Löysin noin kilometrkin päästä kivan kahvilan, jossa tilasin lohisalaattia, litran kuplavettä ja lasillisen kylmää valkoviiniä. Olo alkoi jo tuntua paremmalta, mutta majataloon palattuani nukuin vielä pari tuntia.

Viiden jälkeen muut palasivat retkeltä. He olivat intoa täynnä. He olivat käyneet Duiker-saarella katsomassa hylkeitä ja Bouldersilla bingviinejä.

Kohokohta oli Hyväntoivonniemi upeine maisemineen, jossa Atlantti ja Intian valtameri kohtaavat. Lännessä Atlantilla virtaa Eteläiseltä jäämereltä kylmä merivirta ja idästä Intian valtameren puolelta lämmin merivirta, mikä selittää seudun tunnetun myrskyisyyden.

Portugalilainen Bartolomeu Dias kiersi Hyväntoivonniemen ensimmäisenä eurooppalaisena 1488 ja antoi sille nimen myrskyjen niemi. Vasco da Gama jatkoi sittemmin Diasin jäljillä Intian meritien etsimistä. Portugalin kuningas Juhana II antoi paikalle nimen Hyväntoivonniemi juuri siksi, että niemenkärjelle saapuminen valoi merenkulkijoille toivoa Intian meritien löytämisestä.

Michael K:n jalanjäljillä

Seuraavan päivänä meillä oli viiniretki. Dave oli meitä taas vastassa. Hän on vanha herrasmies, joka valokuvaamisesta eläkkeelle jäätyään ryhtyi matkaoppaaksi. Hänellä oli laaja elämänkokemus ja mukavia tarinoita elämästä ja Afrikasta.

Ajelimme Stellenboschia kohti. Mieleeni tuli Nobel-palkittu kirja, joka kertoo Michael K:n elämästä. Olin kirjassa menossa juuri siinä kohdassa, kun Michael toisen maailmansodan aikana saapui Stellenboschiin äitinsä kanssa.

Moottoritien varrella näimme pari valtavaa slummialuetta. Siellä kuulema asui noin miljoona ihmista, paljon muun muassa Nigeriasta tulleita laitomia siirtolaisia. Slummitaloissa ei ole juoksevaa vettä, mutta sähköt niihin oli vedetty tai varastettu sähkölinjoista.

Ventti täynnä

Ensimmäinen viinitila oli nimeltään Muratie. Se oli viehättävä, originelli vanha tila, joka oli keskittynyt portviineihin. Ja mikä sen mukavampaa, kuin aloittaa päivä aamusta alkaen viiniä nauttimalla. Ostimme sieltä mukaamme yhden pullon porttia. Portviini ei olekaan Portugalin yksinoikeus.

Seuraava paikka oli Rustenberg. Se oli jo huomattavasti kaupallisempi paikka. Puitteet olivat hienot, mutta viini ei ollut mitään erikoista. Sieltä emme hankintoja tehneet. Myös maistot olivat niukemmat.

Kolmannessa paikassa, Fairviewssa söimme maittavan lounaan, joka Markun mielestä oli koko matkan paras. Sitten saimme valita kahdesta viinitastingista. Kalliimpi voitti, koska sinne ei saanut tuoda lapsia. He eivat nimittäin maistelunautintoomme kuulu.

Saimme eteemme lautasen, jolla oli kahdeksan eri juustoa ja jokaiselle niistä oli valittu oma viini. Viinit olivat loistavia ja nautimme ihan olan takaa. Ostimme mukaamme myös pari huippuviiniä.

Aloimme olla jo aika hyvalla tuulella pienessä hutikassa, kun vielä menimme KWV:lle maistelemaan brändiä ja suklaata. Ensimmaistä kertaa maistoimme eri-ikäisiä brändejä, joista jokaiselle oli valittu oma sveitsiläisen suklaa.

Paluumatka sujuikin rattoisasti laulellen ja Davea viihdyttäen. Majataloon päästyämme otimme pienet tirsat. Appivanhemmat olivat sen verran uupuneita päivän tarjoiluista, että jäiv ät majataloon, kun me Markun kanssa lähdimme tutustumaan keskustaan iloihin.

Kävimme syömässä kuubalaisessa kuppilassa, jonka jälkeen istahdimme drinksuille kuubalaiseen baariin. Baarimikko oli purjehtija ja sukeltaja, joka oli aikeissa purjehtia Atlantin yli Etelä-Amerikkaan. Baarissa hän oli vain tienaamassa väliaikaisesti rahaa.

Paluumatkalla jututimme ruandalaista taksikuskia, joka oli hutu, ja oli aikoinaan paennut Ruandan kansanmurhia. Hän kertoi, että Kapkaupunki oli ainut paikka, jossa hän pystyi asumaan ja työskentelemään, sillä muualla Etelä-Afrikassa ihmiset ovat niin ulkomaalaisvihamielisiä. Tarkensin vielä, että tarkoitatko sitä, että mustat ovat vihamielisiä toisia mustia kohtaan. Juuri näin!

Zulumarkkinat

Seuraavana aamuna tutustuimme ensin valtavan isoon jalkapallostadioniin, joka MM-kisojen jälkeen on ollut täysin käyttämättömänä. Sitten jatkoimme Waterfrontiin. Tarkoituksenamme oli lähteä Robben Islandin vankilasaarelle, jossa Nelson Mandela oli aikoinaan vankina. Seuraava retki oli kuitenkin lähdössä vasta parin tunnin kuluttua, joten päätimme jättää väliin.

Waterfront on turistien suosima satama-alue, josta löytyvät Kapkaupungin kalleimmat kaupat. Me ostimme upean zuluaiheisen, 180 senttimetriä leveän, punasävytteisen taulun. Suunnittelimme sen paikaksi ensin sänkymme päätyä, mutta kotiin päästyämme totesimme sen kuuluvan olohuoneeseen.

Lisää kuvateksti

Sitten hyppäsimme Hop in, hop off –bussiin ja kiersimme koko Kapkaupungin. Mutta vieläkään emme päässeet legendaariselle pöytävuorelle. Kaupungissa nimittäin tuuli edelleen niin voimakkaasti, että kaapelivaunu oli suljettu. Kyttäsimme koko neljän päivän ajan pääsyä Pöytävuorelle, mutta tuuli ei hellittänyt. Noh, ei meillä olisi pöytäviinaakaan ollut.

Rotuerottelu elää yhä

District Six –museon kohdalla hyppäsimme ulos bussista ja vierailimme siellä. Se kertoi rotuerottelun ajoista. Aikoinaan District Six oli ollut vilkas ja värikäs asuinalue, jossa asui vapautettuja orjia, kauppiaita, artisaaneja, työläisiä ja siirtolaisia. 1900-luvun alkupuolella alueen afrikkalaisia kuitenkin alettiin siirtää muualle ja vuonna 1950 siitä tuli valkoisten alue.

Ensimmäiset buurit eli hollantilaiset maanviljelijät asettuivat Hyväntoivonniemelle vuonna 1652. Siirtokunnan väkiluku ja pinta-ala kasvoivat nopeasti. Monet siirtokuntalaiset muuttivat myös sisämaahan ja kahakoivat jatkuvasti ympäröivien afrikkalaisheimojen kanssa.

Vuonna 1795 britit valloittivat Kapmaan. Vuosina 1835–1843 noin 12 000 buuria lähti Suurelle vaellukselle kohti pohjoista. Muuttoliikkeen syinä olivat taloudelliset ongelmat, xhosien ja buurien välinen aseellinen konflikti ja erityisesti tyytymättömyys brittihallintoa kohtaan. Voortrekkerien mielestä brittihallinto ei ollut tarjonnut turvaa xhosia vastaan, vaan se oli edistänyt musta- ja valkoihoisten välistä tasa-arvoa ja kieltänyt orjakaupan Kapmaassa.

Shakan, mustaksi Napoleoniksi kutsutun zuluhallitsijan valloituksia pakoon lähti suuri joukko afrikkalaisväestöä, joka muodosti niin sanotun mfecaneliikkeen. Sen seurauksena Afrikkaan syntyi useita uusia kuningaskuntia, kuten edelleen olemassa olevat Lesotho ja Swasimaa.

Mfecanen aikainen sekasorto mahdollisti myös buurien levittäytymisen pohjoisemmaksi ja loi pohjan apartheidin aikana esitetylle myytille buurien muuttamisesta "tyhjään maahan".

Toisen maailmansodan jälkeen vuoden 1948 vaaleihin uudelleen yhdistynyt kansallispuolue lähti kampanjoimaan uuden apartheidiksi kutsumansa politiikan puolesta. Kansallispuolue lupasi turvata "valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla", ja sen vaalikampanjassa käytettiin iskulauseita kuten Swart gewar (musta vaara) ja Die kaffer op sy plek (Kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue voitti vaaleissa parlamentin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen.

Apartheid-järjestelmä kehitettiin 1950-luvun aikana säätämällä lukuisia eri lakeja. Nämä lait liittyivät yleensä johonkin akuuttiin valkoista ylivaltaa uhanneeseen tilanteeseen, eikä niiden yhteisvaikutuksia ollut mietitty. Tämän vuoksi lait aiheuttivat lukuisia ei-toivottuja vaikutuksia ja ristiriitoja, jotka alkoivat yhä enemmän ilmetä 1960-luvun kuluessa.

Esimerkiksi bantuopetuksen tarkoituksena oli tuottaa kuuliaisia afrikkalaisia työläisiä, jotka oli opetettu uskomaan, etteivät he ansainneet yhteiskunnassa kuin palvelijan roolin. Sen sijaan se tuottikin nuoria aktivisteja, jotka ymmärsivät, ettei heillä ollut mitään menetettävää vastustaessaan hallitusta väkivaltaisesti.

Apartheid-järjestelmän keskeinen piirre oli niin sanottu "suurapartheid". Siinä eri roturyhmille pyrittiin luomaan omat itsenäiset kotimaansa, joissa niiden oli määrä "kehittyä itsenäisesti". Etelä-Afrikkaan perustettiin kymmenen mustien kotimaata eli bantustania. Myös asuinalueet, rakennukset, palvelut ja julkiset tilat luokiteltiin rotujen mukaan.

24 tuntia

Ja sitten oli vuorossa matkan yksi kohokohdista - nikkariturnauksen mestaruus. Tuuli meinasi viedä pelikortit, mutta saimme pelattua turnauksen loppuun. Ennakko-odotusten mukaisesti voittajaksi julistettiin Markku, vaikka jännitys säilyikin loppuun asti.

Oli lähtöpäivä. Kulutimme aikaamme keskustan ostoskorttelissa. Kahdelta siirryimme lentokentälle ja kone lähti viideltä. Pysähdyimme Johannesburgissa pariksi tunniksi ottamaan lisää matkustajia kyytiin, ja sitten vasta pääsimme varsinaisesti matkaan.

Paluulento oli paljon huolettomampi kuin edellinen. Katselin pari elokuvaa ja nukuin reilun tunnin verran. Aamukuudelta vaihdoimme konetta Istanbulissa.

Kävimme yhdessä ravintolassa aamukahvilla ja tarjoilija kysyi, että olemmeko tavanneet aikaisemmin. Kyllä olemme. Tunnistin itsekin tarjoilijan samaksi tyypiksi, joka soitti meille menomatkalla lentokenttälääkärin paikalle.

Vihdoin vähän jälkeen kellon kahden päivällä, yli 24 tunnin matkustamisen jälkeen olimme kotona. Kävimme kaupassa ja pesimme pyykkiä. Nukkumatti tuli jo iltayhdeksältä. Puolen yön aikoihin kuulin unen läpi uuden vuoden rakettien paukutukset ja ihmisten hurraahuudot. Käänsin kylkeä ja toivotin unensekaista uutta vuotta!

Matka jatkuu

Maailmanvalloituksemme jatkuu. Seuraava matkamme ensi pääsiäisenä kohdistuu pitkästä aikaa stani-maihin: Uzbekistan, Tadjikistan ja Pakistan.

Etelä-Afrikka osa3: Swasi- ja Zulumaat

2011-01-09T14:07:00.000+02:00

Swasimaan rajanylitys Mosambikin kokemusten jälkeen oli lasten leikkiä ja olimme perillä Phophonyanen vesiputouksilla jo iltäpäivällä. Maisema oli muuttunut ja tuntui kuin olisimme ajaneet suomalaisella mökkitiellä mäntymetsikössä. Tuoksukin oli sama.

Majapaikkamme sijaitsi metsän keskellä. Lähellä virtasi pieni joki, joka jonkin matkan päässä avautui kuohuvaksi koskeksi. Veden solina oli niin voimakas, että epäilimme pystymmekö lainkaan nukkumaan.

Majoittauduimme safariteltoissa, jotka ulkoapäin näyttivät varsin eksoottisilta, mutta sisältä löytyivät kaikki tavanomaiset hotellihuoneen fasiliteetit: valot, tuuletin, patteri, vedenkeitin, tallelokero ja tietysti pehmeä sänky paksuine peittoinen ja tyynyineen. Vessa ja suihku sijaitsivat erillisessä rakennuksessa portaiden yläpäässä. Joka teltalle oli omansa.

Olimme haltioissamme luonnon kauneudesta ja kävimme tutustumassa vesiputoukseen. Alueella oli loistavat patikointireitit, mutta niistä me emme sen enempää ehtineet nauttia. Aurinko alkoi laskea ja silloin kaupunkilaisen on paras etsiytyä lähelle asutusta.

Ennen illallista pelasimme pari erää nikkaria. Olimme päättäneet laskea kaikkien pelien pisteet yhteen ja vasta loppumatkasta julistaa turnauksen voittajan kokonaistuloksen perusteella. Yksittäisen pelin voittajan piti tarjota Amarula-kierros (eteläafrikkalainen kermalikööri) häviäjille, ja vasta koko turnauksen voittajalle häviäjät tarjoaisivat kukin kierroksen. Voitot tulivat siis kalliiksi ja nostattivat kivasti tunnelmaa. Markku johti ylivoimaisesti, mutta mitä tahansa saattoi vielä tapahtua.

Olimme tilanneet illallisen etukäteen hurmaavalta tarjoilijaltamme. Harvoin tapaa niin ystävällistä ja sydämellistä henkilökuntaa. Edellisessä majapaikassa olimme tavanneet eteläafrikkalaisen jalkapalloselostajan, joka kehui maasta taivaaseen swasimaalaisten ystävällisyyttä, ja oli oikeassa.

Alkuun saimme keittoa ja salaattia ja pääruuaksi swasimaalaisittain valmistettua kanaa. Ruoka oli maittavaa ja viini juotavaa, noh, ehkä enemmäkin. Erityisen tunnelman loi luonnonläheisyys kaikkine tuoksuineen ja äänineen. Kylläisinä suunnistimme otsalamppuinemme teltoille ja menimme suoraa päätä nukkumaan. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan, mutta olimmehan heränneet jo ennen viittä.

Yöllä heräsin vessahätään. Uskaltaisikohan sitä lähteä, vastaanhan voisi tulla vaikka mitä metsän eläimiä. Edellisessä majapaikassa pimeän tultua emme saaneet kulkea lainkaan ilman saattajaa, sillä alueella tapasi liikkua mm. sarvikuonoja. Ei sillä, että ne olisivat hyökänneet, mutta niihin tottumaton saattoi säikähtää moisia otuksia. Uskaltauduin ulos ja kipitin portaat ylös vessarakennukseen ja takaisin, eikä ollut mitään hätää.

Feikkimaasturi kovilla

Raikas ja hapekas metsäilma oli tehnyt tehtävänsä ja heräsimme virkeinä. Aamupalan jälkeen tarkistimme reitin ja lähdimme liikkeelle. Portilla vartijat huomasivat, että vasen eturengas oli puhki. Se siitä hienosta aamusta sitten.

Onneksemme vartijat olivat avuliaita ja vaihtoivat renkaan puolestamme. Olimme muka auttavinamme, mutta ei meistä mitään hyötyä ollut. Annoimme kiitokseksi hyvät tipit ja lähdimme etsimään rengaskorjaamoa. Vararengas tärryytti huolestuttavasti.

Kurvasimme lähimmän kylän, Pigs Peakin huoltoasemalle, mutta eihän nykypäivän huoltoasemilla mitään korjata täälläkään.

Rengaskorjaamon piti sijaita puolen kilometrin päässä, mutta rakennus näytti hylätyltä tehdashallilta. Olimme jo jatkamassa matkaa, kun näimme työmiehen kurkistavan yhdestä ovesta. Ajoimme portista sisään ja sisäpihalta löysimmekin ihan oikean korjaamon. Korjaus veisi kuulema puolisen tuntia ja hinta riippuisi reikien määrästä. Kiinni veti.

Renkaan vauriot tarkastettiin perinteisellä vesimenetelmällä ja yksi reikähän sieltä löytyi. Odottelimme puiden varjossa, sillä aurinko paistoi täydeltä terältä. Kun kaikki oli valmista, oli maksun aika. Korjaus maksoi kymmenesosan siitä, mitä olimme antaneet vartijoille renkaanvaihdosta tippiä. Täytyypä tarkistaa tippipolitiikkaa.

Niin pääsimme jatkamaan matkaa parisen tuntia aikataulusta myöhässä. Ei aikaakaan, kun vastaantulevasta autosta iskeytyi kivi keskelle tuulilasia ja kunnon säröhän siitä tuli. Onneksi kuskimme on Turvamies ja olimme tietysti ottaneet lisävakuutuksen rengasrikkojen ja tuulilasivaurioiden varalle.

Ajoimme huikaisevan kauniissa maisemissa Swasimaan läpi takaisin Etelä-Afrikan puolelle. Matkan varrella näimme istutusmetsää ja sahoja. Myöhemmin luinkin, että puutavara on Swasimaan tärkein vientituote sokerin ohella. Swasimaa on itsenäinen, miljoonan ihmisen kuningaskunta. Sillä on oma valuutta, joka on yks yhteen sidottu Etelä-Afrikan randiin.

Ajoimme ja ajoimme ja tuntui ettei matka lopu millään. Olimme matkalla itärannikolle, Sodwana Bayhin. Vihdoin ymmärsimme olevamme lähellä, kun vastaan alkoi tulla lava-autoja täynnä nuoria bilettäjiä kasvot hehkuen ja punoittaen auringosta, viinasta ja kiimasta. Ihan tervettä puuhaa sinänsä.

Tulimme portille, jossa piti täyttää lippulappusia, jotka saivat Markun sykkeen kohoamaan, ja maksaa sisäänpääsymaksu. Alue käytti nimeä reserve, joka yleensä tarkoittaa luonnonsuojelualuetta. Tässä tapauksessa kyseessä oli kuitenkin paikallisilta rajattu alue, joka oli pyhitetty valkoisten turistien käyttöön.

Alkoi ahdistaa, olimme tulleet lomahelvettiin. Löysimme vihdoin Msene Lodgen, kirjoittauduimme sisään, veimme tavarat pikaisesti mökkiin ja jatkoimme vauhdilla baariin. Kello oli jo melkein kuusi ja siellä oli alkamassa sukellusbriiffi.

Ehdin ihan hyvin mukaan, eikä meitä ollut paikalla kuin minä ja yksi toinen kaveri, Mohammed nimeltään. Kun olimme tehneet tarvittavat paperityöt, minulle kerrottiin, että veneet lähtevät päärannalta, joka ei siis olekaan Msene Lodgen ranta, vaan kolmen kilometrin päässä sijaitseva pääranta. Kysyin kuljetusta, mutta sen järjestäminen tuntui hankalalta. En nimittäin suin surminkaan ehdottaisi Markulle, että hän lähtisi minua aamuvarhain sukellukselle kuskaamaan. Lopulta tilanne ratkesi sillä, että Mohammed lupasi tarjota minulle kyydin. Olin huojentunut.

Mahtava mureena

Heräsin kellon soittoon puoli seitsemältä ja läksin keittiöltä hakemaan aamupalapussia. Sitten jäin odottelemaan Mohammedia. Hän tuli sovittuun aikaan ja niin ajelimme auringon sarastaessa päärannalle. Mohammed asuu ja työskentelee Kapkaupungissa. Hänellä oli takanaan parikymmentä sukellusta.

Tulimme valtavalle hiekkarannalle, joka oli täynnä sukelluskoulujen katoksia. Löysimme oman katoksemme ja aloimme koota varusteita. Jälleen kerran katselin ihmeissäni laitepaketin piuhoja, mutta kummasti ne löysivät oikeat paikkansa, noh, eteläafrikkalainen Harald auttoi hiukan.

Katselin huolestuneena ranta-aallokkoa – aika korkeita. Veneet, joilla meidät vietäisiin sukelluskohteelle, olivat kumiveneitä, joiden perässä oli kaksi isoa turbomoottoria. Kapteeni selitti minulle turvallisuuskäytännöt, sillä lähtö rannasta oli aaltojen takia haastavaa.

Otimme omat paikkamme veneen vierestä ja työnsimme sen rantaveteen. Sitten odottelimme oikeaa ajoitusta, kunnes kapteeni huusi: Naiset veneeseen. Hurja ponnistus ja pääsin kyytiin. Hetken kuluttua miehet hyppäsivät mukaan. Sitten laitoimme pelastusliivit päälle ja otimme oikeaoppisesti naruista kiinni. Kapteeni käynnisti moottorit ja teki turvallisuussyistä pari kierrosta rantavedessä ennen kuin kaahasi täyttä häkää aallokon läpi. Voi sitä pärskettä ja ryttyytystä.

Pian olimme sukelluskohteessa. Meidän piti toimia samanaikaisesti, kun puimme laitepakettia ylle. Kun kaikki oli valmista, pyörähdimme kaikki yhtäaikaa veteen ja merenkäynnin takia meidän oli samantien laskeuduttava pohjaan.

Sukellus ei ollut kovin nautittava, eikä rentouttava, sillä pohjassa oli voimakkaita virtauksia. Niihin tottumattomana touhusin ja ähelsin aivan liikaa. No eipä tullut kylmä.

Sukellus on silti aina upea kokemus ja tämän sukelluksen kruunasi parimetrinen, kelta-musta mureena, joka poikkeuksellisesti tuli ulos kolostaan ja näytti koko komeutensa. Näimme myös kilpikonnan ja jälkeen päin kuulin toisten nähdeen myös hain, joskin kaukaa.

Parini Harald kulutti happensa nopeasti ja joutui palaamaan pintaan jo puolen tunnin sukelluksen jälkeen. Olimme kuitenkin etukäteen sopineet, että minä jään pohjaan. Meillä muilla happea riitti ja sukelsimmekin lähes tunnin.

Nousimme hitaasti pintaan, ojensimme laitepaketit veneeseen ja sitten taas ponnistamaan. Ei siitä mitään olisi tullut, ellei kapteeni olisi ottanut niskasta kiinni ja nostanut veneeseen.

Rantaan päästyämme olin lopen uupunut. Virtausten kanssa taisteleminen oli kuluttanut voimani. Toisaalta takaraivossa jyskytti ajatus siitä, että meidän pitäisi päästä jatkamaan matkaa, sillä meillä oli jalleen pitka ajomatka edessä. Niinpä päätin jättää toisen sukelluksen väliin ja lähteä Mohammedin kanssa takaisin mökkikylään.

Markku ja appivanhemmat olivat vielä aamupalalla ja ihmettelivät aikaista paluutani. He lähtivät käymään vielä rannassa ja minä menin suihkuun. Puolita päivin pääsimme jatkamaan matkaa.

Joulu zulukylässä

Painoimme moottoritietä kohti etelää, Durbania, josta käännyimme länteen, Eshowea kohti. Siellä meidän oli tarkoitus viettää joulu.

Saavuimme iltäpäivällä perille ja majoittauduimme viehättävään hotelli Georgeen. Hotelli oli nähnyt parempiakin päiviä, mutta huoneet oli vastikään remontoitu. Erikoista, ettei niihin ollut asennettu ilmastointia, jota ne olisivat kyllä tarvinneet.

Hotellilla oli oma olutpanimo ja niinpä ennen illallista riensimmekin maistelemaan Zulu Blondea. Päätimme pitää pikkujoulut, olihan aaton aatto.

Hotellin ravintolan ruoka oli korkeatasoista. Otimme alkuun kuka mitäkin, minä etanoita, ja pääruuaksi söimme tuhdit pihvit. Iso T-luupihvi oli todella herkullista ja kolusin sen luita myöten.

Jatkoimme pikkujoulun viettoa nikkarin ja brändin merkeissä kuunnellen Punaisten Delfiinien Jouludelfinaariota. Meillä oli nimittäin iPod kaiuttimineen mukana.

Oli jouluaaton aamu ja otimme rennosti. Lähettelimme jouluviestejä ja aamupäivästä kävelimme kylille. Eshowe on 15 000 asukkaan rauhallinen maalaiskylä, joka sijaitsee alueella nimeltä Zulumaa. Etelä-Afrikan alkuperäisväestö koostuu useista eri heimoista, joista zulut ovat suurin.

Kylänraitilla oli paljon väkeä liikkeellä jouluostoksilla. Joulu on suuri juhla eteläisessä Afrikassa, sillä suurin osa väestöstä on kristittyjä. Afrikassahan on pyörinyt lähetyssaarnaajia vaikka millä mitalla ja Zulumaa on ollut norjalaisten lähetyssaarnaajien aluetta.

Itse etsimme pankin, jossa voisimme vaihtaa rahaa. Kohtuullisen pitkän jonotuksen ja paperitöiden jälkeen olimme taas varoissamme.

Lounaan jälkeen päätimme lähteä Fort Nongqayin linnoitusmuseoon tutustumaan zulujen historiaan ja kulttuuriin. Sinne oli sen verran pitkä matka, että otimme taksin. Portilla saimme lukea, että museo oli joulun ajan kiinni. Voihan rähmä.

Koska kylällä ei juuri paljon mitään muuta ollut, palasimme takaisin hotelliin. Päätimme mennä uima-altaalle, ja sen nähtyämme päätimme pysyä altaan reunalla. Vesi ei ollut kovin houkuttelevaa. Otimme viinipullon ja kortit esiin ja pelasimme erän nikkaria. Päivä meni muutenkin mukavan lunkisti.

Sitten olikin jouluillallisen aika. Olimme päivällä varanneet pöydän hotellin järjestämälle illalliselle, sillä kylältä ei jouluruokaa olisi löytynyt. Illallinen oli katettu juhlasaliin ja sinne alkoi hotellivieraiden lisäksi saapua paikallisia juhlijoita. Illallinen näytti olevan kylän valkoisten perinne.

Syötyämme maittavan kalkkuna- ja kinkkupitoisen jouluruuan, me menimme pehkuihin, mutta paikalliset jatkoivat juhlintaa aamutunneille asti. Onneksi itse en kuullut mitään, mutta muita meteli hieman häiritsi.

Etelä-Afrikka osa2: Mosambik

2011-01-02T19:31:00.002+02:00

Ajoimme tuhatta ja sataa kohti Mosambikin raja-asemaa. Olimme aikataulusta myöhässä ja pelkäsimme, ettemme ehdi Maputoon ennen pimeää. Tiellä oli paljon liikennettä, sillä Etelä-Afrikassa työskentelevät mosambikilaiset siirtotyöläiset olivat matkalla joulunviettoon kotia kohti. Heillä oli mukanaan valtavat lastit tavaraa ja poliisit pysäyttelivätkin heitä innokkaasti ylisuurten kuljetusten valvomiseksi.

Rajalla vältyimme pahimmalta ruuhkalta, mutta rajamuodollisuuksissa meni silti reilut puolitoista tuntia. Ja olisi mennyt enemmänkin, jos emme olisi saaneet apua paikalliselta apupojalta. Apupojat toimivat rajalla laittomasti auttaen turisteja ja luvaten vauhdittaa rajanylitystä ja tietysti pyytäen palveluksistaan hyvän hinnan. Meille hänestä oli kuitenkin apua ja niin pääsimme jatkamaan matkaa.

Painelimme täyttä häkää varsin hyväkuntoista valtatietä ja kuuden maissa Maputon keskusta alkoi häämöttää edessämme. Löysimme keskustassa sijaitsevan hotelli Cardoson vaivattomasti ja olimme tulokaljoilla jo ennen auringonlaskua. Hienosti hoidettu homma, kippis!

Bom dia!

Matkaoppaassa kerrottiin, että paikalliset ihmiset arvostavat, jos turistit osaavat muutaman sanan heidän kieltään eli portugalia. Mosambik oli Portugalin siirtomaa vuoteen 1975 asti ja sen kulttuurissa on paljon portugalilaisia kuin myös arabialaisia ja intialaisia vaikutteita. Portugali käytti Mosambikia Intiaan suuntautuneen kauppansa välietappina. Kullan rinnalle kauppatavaraksi nousi ensin norsunluu ja myöhemmin orjat. On arvioitu, että Mosambikin satamien kautta myytiin yli miljoona orjaa. Orjakauppa jatkui vuoteen 1877 asti.

Illalla tilasimme taksin ja pyysimme viemään Feira Populareen. Ensin paikka vaikutti hämärältä ja olimme jo kääntymässä pois, mutta kujien varjoista löytyikin monenlaisia ravintoloita ja huvipuisto.

Löysimme etsimämme ravintolan ja istuimme pöytään. Tilasimme litran portugalilaista talonviiniä, jossa määrä korvasi laadun. Tutkiskelimme ruokalistaa tyytyväisinä, kunnes kävi ilmi, että ravintola oli viimeistä päivää auki ennen joululomia ja ruokalistalla oli jäljellä vain kanaa ja pizzaa. Olimme haaveilleet kalasta ja pihvistä salaatilla, mutta tilasimme pepperonipizzan. Loppujen lopuksi pepperonikin oli loppunut ja pyysimme vain jotain syötävää. Saimme alkuun kaalikeittoa ja kanapizzaa, jotka maistuivat pitkän matkan jälkeen ihan hyviltä.

Syötyämme huvipuisto alkoi rauhoittua. Yritimme etsiä vielä baaria, mutta palasimme taksilla hotellille. Yksi harmittava piirre Afrikan maissa on se, että pimeän tultua turisteja kehotetaan välttämään liikkumista jalan, vaikka muutoin turvallista onkin. Se on vapaaseen liikkumiseen tottuneelle hieman ahdistavaa.

Köyhä maa, ystävälliset ihmiset

Aamulla heräsimme kaikessa rauhassa ja lähdimme autolla tutustumaan kaupunkiin. Halusimme nähdä ainakin itsenäisyyden aukion ja markkinat. Näitä etsiessämme huomasimme, että kaupungissa on ilahduttavan paljon kommunistijohtajien mukaan nimettyjä katuja kuten Vladimir Lenin, Carl Marx, Salvador Allende ja Olof Palme. Ne todennäköisesti ovat perua itsenäisyyden alkuajoilta, jolloin maata hallitsi marxilainen ykspuoluejärjestelmä. Nykyään maassa toimii monipuoluedemokratia. Viime vuosien talouskasvusta huolimatta Mosambik on edelleen yksi maailman köyhimmistä maista.

Sitten alkoi sataa ja meille se tarkoittaa yleensä jotain ongelmia. Päätimme siksi lähteä samaa tietä takaisin Etelä-Afrikkaan. Pysähdyimme paikalliseen ostoskeskukseen ja hämmästelimme hintatasoa. Olimme vaihtaneet edellisenä iltana 50 euroa meticaleiksi ja ynnäsimme, mitä kaikkea rahalla saimmekaan: kaksi taksimatkaa, kaksi alkukeittoa, kanapizzan, litran talonviiniä ja kivennäisvettä, tietullit maksettua, kolme pulloa eteläafrikkalaista punaviiniä, yhden brändipullon, kahdeksan olutta sekä banaaneja ja vettä.

Rajanylitys sujui nyt joutuisasti ilman apupoikiakin, sillä rajalla oli rauhallista. Yksi tosin yritti viedä meitä jonon ohi, mutta sai äkkilähdän tullivirkailijalta. Rajalta soitin Bonganiin, jotta tiesivät lähettää jeepin meitä vastaan.

Metsän kruunupäät

Patric, yksi metsänvartijoista, oli meitä vastassa. Kivutessamme taas jeepillä ylös näimme puhvelilauman vuoren rinteellä. Kaukana, mutta kuitenkin selvästi havaittavissa. Kolmas viidestä suuresta bongattu.

Majoittauduimme pikaisesti luksusmökkiimme, muttemme ehtineet nauttia sen antimista, sillä kiiruhdimme iltäpäiväajolle. Haimme anopin mukaan, hyppäsimme jeeppiin ja antauduimme luonnon vietäviksi.

Ajoimme jonkin matkaa kärrypolkua pitkin, kun yhtäkkiä oppaamme sai radiopuhelimitse tiedon leijonahavainnosta. Kuski löysi yhä vain pienempiä polkuja kunnes syöksyi suoraan puskaan. Siinä vaiheessa opaskin hyppäsi tähystäjän paikalta jeepin sisään tai sisään ja sisään, kyseessä oli avojeeppi.

Ja siellä ne lepäilivät ja kellistelivät ilta-auringon lämmössä kymmenen metrin päässä: kaksi urosleijonaa ja yksi naaras. Niillä oli kuulemma vatsat täynnä ja silloin ne voivat nukkua monta päivää tekemättä mitään. Leijonalaumassa naaras saalistaa ja hoitaa poikaset, uros puolustaa laumaa tarvittaessa, enimmäkseen se kuitenkin lepäilee. Neljäs viidestä suuresta bongattu.

Ihailimme niitä tovin ja jatkoimme matkaa. Sitten istahdimme kallion kielekkeelle välipalalle. Söimme kuivalihaa ja joimme olutta. Ilta alkoi jo pimetä, mutta lähdimme vielä metsästämään norsuja. Ylitimme pienen puron, jonka eläimistö piti aivan käsittämätöntä meteliä. Ainakin 80 desipeliä.

Yhtäkkiä pysähdyimme kuuntelemaan, sillä metsästä kuului ääniä, aivan kuin oksia olisi katkeillut. Ja niin katkeilikin, sillä siellä oli norsulauma liikkeellä. Tähystimme niitä hetken valoheittimillä, mutta emme pitkään, sillä ne saattavat hermostua valosta.

Onnellisina illan pimeässä palasimme takaisin majatalolle, jossa meidät kuskattiin suoraan illalliselle. Buffet-illallinen oli katettu tähtitaivaan alle. Pöytien keskellä oli nuotio, joka lämmitti viileässä illassa. Ilta oli unelmien täyttymys.

Aikainen lintu madon nappaa

Aamulla saimme herätyksen klo 4.30. Hyppäsimme sängystä, pesimme hampaat, laitoimme vaatetta reilusti ylle ja kiiruhdimme aamuajolle. Laitoin vielä pontsonkin päälle, sen verran viielä aamu oli.

Ei aikaakaan kun löysimme saman leijonakolmikon, joka nyt oli liikkeellä aamuhämärissä. Seurasimme hetken niiden kulkua.

Seuraavaksi saimme mielenkiinnolla seurata sarvikuonojen soidinmenoja. Uros ajoi naarasta takaa, joka pakeni kauhuissaan. Kun uros jätti sen rauhaan, pian se käyskenteli uroksen ohi, joka puolestaan ei ollut sitä huomaavinaankaan. Semmoistahan se on!

Ihastelimme afrikkalaisen luonnon kauneutta ja monimuotoisuutta sekä tietysti eläinten paljoutta. Aamuajolla näimme edellä mainittujen lisäksi mm. kirahvejä lähes joka mutkan takana, seeproja ja norsulauman sekä sadoittain erilaisia antilooppja ja lintuja.

Olimme nähneet neljä viidestä suuresta elämestä, mutta yksi ja ehkä vaikein vielä puuttui, nimittäin leopardi. Oppaamme huomasi maassa tuoreet leopardin tassunjäljet, joita lähdimme seuraamaan. Tällä kertaa emme kuitenkaan onnistuneet ja palasimme takaisin majatalolle, tosin emme lainkaan pettyneinä. Oli upea ajo ja ikimuistoinen päivän aloitus.

Majatalolla meitä odotti aamiainen, jonka söimme hyvällä ruokahalulla. Kävimme suihkussa, pakkasimme tavarat ja jatkoimme matkaa. Seuraava kohteemme oli Phophonyane Falls, Swasimaassa.

Etelä-Afrikka osa1: Krugerin kansallispuisto

2011-01-02T16:36:00.002+02:00

Olimme kauhuissamme Helsinkiä koettelevasta lumimäärästä ja pakkasista, kun vihdoinkin olimme matkalla Markun vanhempien kanssa joululomalle eteläiseen Afrikkaan.

Nautimme lähtömaljat leppoisasti Helsingin lentokentallä ja ensimmäinen kolmen tunnin lento sujui joutuisasti. Matkamme alkoi hyvissä merkeissä. Vaihdoimme konetta Istanbulissa ja odottelimme kaikessa rauhassa, kun kaikki muuttui silmänräpäyksessä.

- Tarvitsemme lentokenttälääkärin apua heti! Boarding alkaa varttitunnin kuluttua, selitti Markku kiihkeästi tarjoilijalle.

Ei kulunut kuin viitisen minuuttia ja lääkintähenkilökuntaa saapui pyörätuoleineen ja ensiapuvälineineen paikalle. Kerroimme tilanteen, sovimme toimenpiteistä ja hinnasta ja niin appiukkoa vietiin ensiapuun. Markku lähti hänen mukaansa.

Jäimme anopin kanssa hädissämme odottelemaan, kunnes meidät kommennettiin lähtöportille. Nousimme hämmentyneenä koneeseen ja toivoimme parasta. Vihdoin appiukko ja Markku saapuivat erikoiskuljetuksella suoraan koneeseen ja ehtivät kuin ehtivätkin mukaan.

Edessämme oli lähes kymmenen tunnin lento, joka osoittautui täydeksi helvetiksi. Olimme huolissamme appiukon kunnosta, joka olikin kivuista ja järkytyksestä jonkinmoisessa shokissa. Yritimme nukkua, mutta rääkyvät pennut estivät senkin. Ainoan lohdun toivat Turkish Airlinesin hyvät lihapullat.

Vihdoin aamukymmeneltä ja aikataulussaan kone laskeutui Johannesburgiin. Pyysimme appiukolle pyörätuolin, jolla hänet kuljetettiin ohi passintarkastusjonojen.

Olin varannut lentokenttäkuljetuksen etukäteen, mutta kuskia ei näkynyt. Hermo alkoi kiristyä, sillä halusimme päästä mahdollisimman pian sairaalaan. Soitin yhteyshenkilöllemme, jonka mukaan kyydin piti olla paikalla, muttei piru vie vaan ollut. Jouduimme odottamaan kentällä reilun tunnin ennenkuin kyytimme saapui. Pyysimme kuskia viemään meidät suoraan lähimpään sairaalaan.

Riskiretkellä

Sairaalan poliklinikalla appiukko kirjattiin sisään ja todettiin, että matkavakuutuskortti ei käy maksuvälineenä, vaan hoito piti maksaa käteisellä, samoin kuin Istanbulin lentokentälläkin. Sillä tai tällä tosin ei siinä tilanteessa ollut mitään merkitystä.

Jonotimme puolisen tuntia, kunnes appiukko pääsi ensin terveydenhoitajan esitarkastukseen ja sitten pian myös lääkärin vastaanotolle. Häneltä otettiin monenlaisia kokeita, joiden tuloksia odottelimme reilun tunnin. Tulosten tultua lääkäri selitti, mistä on kyse. Suureksi helpotukseksi appiukko sai luvan jatkaa lomaa ja hoito-ohjeet matkan ajaksi. Loput kuulema voidaan hoitaa kotiin palattua Suomessa.

Kävimme vielä apteekissa hakemassa lääkärin määräämät lääkkeet. Pelkäsimme vielä pahinta, ettei appiukko pystyisi koko matkan aikana maistelemaan eteläafrikkalaisia upeita viinejä. Kysyimme farmaseutilta alkoholin käytöstä lääkityksen aikana, eikä sen suhteen ollut ongelmaa. Onneksi edes jotain hyviä uutisia!

Päivä oli kääntynyt jo iltapäivän puolelle, kun vihdoin pääsimme lähemään sairaalasta. Olimme väsyneitä ja stressaantuneita. Päätimme jättää retken Sowetossa väliin ja mennä majataloon lepäämään. Majatalo sijaitsi rauhallisella alueella ja se oli viihtyisä. Pehmeät sängyt paksuine untuvapeittoineen ja –tyynyineen kutsuivat meidät päiväunille.

Parin tunnin levon jälkeen olimme valmiit illalliselle. Majatalon isäntä vei meidät läheiselle ostarille, josta löytyi mosambikilainen ravintola. Ruoka ja palvelu olivat loistavia ja illasta tulikin yksi mieleenpainuvimmista.

Intimiteettisyistä en kerro enempää appiukon ongelman luonteesta. Vaiva ei onneksi ollut kuolemanvakava, mutta koko matkan kestävä haitta siitä syntyi. Alkujärkytyksen jälkeen nimesimmekin matkamme ristiretkien sijasta riskiretkiksi.

Suuren vitosen metsästys

Kello soi aamulla jo ennen kuutta. Vaikka edelleen väsytti, heräämistä edesauttoi aurinko, joka oli juuri noussut. Oli valoisaa ja aamunraikasta. Kaikki näytti taas hyvältä.

Pikaisen aamupalan jälkeen olimme valmiit jatkamaan matkaa. Taksi haki meidät ajoissa ja lähdimme rauhassa kohti lentokenttää. Olimme jo pitkällä menossa, kun anoppi huomasi jättäneensä kännykän majataloon.
- No siihen se jäi sängylle, tyynyn alle, hän selitti hätääntyneenä.

Eihän siinä muu auttanut kuin palata takaisin. Vilkuilin huolestuneena kelloa.
- Mitähän tästä vielä tulee, kirosin kiukkuisena mielessäni.
Ehdimme lähtöselvitykseen kuitenkin ihan ajoissa ja olimme Nelspruitissa jo aamuyhdeksältä.

Vuokrasimme auton, sellaisen citymaasturin, jolla lähdimme ajelemaan kohti Krugerin kansallispuistoa. Se on suurin metsästyskäyttöön tarkoitettu puisto Etelä-Afrikassa ja kokonaisuutena yksi maailman suurimmista.

Ajoimme sisään Crocodile Bridgen portista ja näimme heti ensimmäiset eläimet. Taisivat olla impaloita (pala-antilooppi). Tosin jälkeenpäin ajateltuna ne saattoivat ihan hyvin olla myös springbokkeja (hyppygaselli), jotka ovat varsin yleisiä ja myös Etelä-Afrikan kansalliselämiä.

Seuraavaksi törmäsimmekin jo kirahviin. Ne ovat uljaita eläimiä. Yhtäkkia ne vain lipuvat viereesi ja tuijottavat nappisilmillään syöden samalla lehtiä puiden latvoista.

Siirryimme asfaltoidulta päätieltä pienemmälle hiekkatielle. Seeprat ja villisiat liikkuvat jostain syystä usein kimpassa ja näimme niitä siellä täällä.

Olimme jo aivan hengästyneitä eläinlajien moninaisuudesta ja määristä, kunnes se oli siinä. Kaukaa katsottuna se näytti tosi isolta villisialta, mutta se olikin sarvikuono, yksi Afrikan viidestä suurestä eläimestä. Ensimmäinen Big5-bongo plakkarissa jo varttitunnin ajon jälkeen.

Jatkoimme matkaa ja seuraavaksi meitä ilahdutti gnuu (lehmäantilooppi). Masai Maran luonnonpuistossa, Keniassa muutamia vuosia sitten näimme vaeltavan gnuulauman taivaanrannassa, joiden kavioista jäi jälkeen valtava hiekkäpölly. Näky oli sykähdyttävä. Nyt se seisoskeli kaikessa rauhassa, eikä ollut meistä ihmettelijöistä moksiskaan.

Paskanpyörittäjät

Ja taas bongo. Yksinäinen norsu liikuskeli rauhallisesti tien laidassa. Myöhemmin näimme koko lauman. Pysäytimme auton ja jäimme valokuvaamaan isoa otusta. Yhtäkkiä näin jotain tosi hauskaa tien laidassa.

Peukalon kokoinen, kiiltävänmusta koppakuorainen pyöritti monta kertaa itseään isompaa palloa uutterasti eteenpäin. Kun katselin tarkemmin, huomasin toisen koppakuoriaisen tarrautuneen pallon kupeeseen toisen vierittäessä sitä eteenpäin.

Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä on koppakuoriainen, joka munii munansa norsun sontaan ja vierittäessään sitä siitä kai syntyy täysin symmetrinen pallo. Kyydissä ollut oli naaras ja pyörittäjä uros. Ristin pariskunnan paskanpyörittäjiksi.

Tiellä liikkui paljon muutakin väkeä, isoa ja pientä, nopeaa ja hidasta: kilpikonnia, erilaisia antilooppeja, apinoita, mangusteja ja paljon lintuja. Ajoimme hitaasti tarkkaillen ympäristöä. Enimmäisnopeus alueella on 50 km tunnissa, mutta enimmäkseen etenimme vain parin kympin tuntivauhtia.

Sitten olimmekin perillä Skukuzan leirissä, josta olimme varanneet mökin yhdeksi yöksi. Nautimme terassilla hämärtyvästä illasta pelaten nikkaria (korttipeli) ja maistellen viiniä. Olimme tyytyväisä päivän saldoon - kertaistumalta kaksi viidestä. Appivanhemmat olivat huumaantuneita luonnonantimista ja huolet olivat unohtuneet matkan varrelle.

Aamulla jatkoimme metsästystä nähden lisää samoja eläimiä kuin edellisenäkin päivänä. Samalla poistuimme Malelanen portista ulos ja ajoimme Mthethomushan luonnonsuojelualueelle, joka sijaitsee ihan Krugerin puiston vieressä.

Olimme viemässä vanhempia Bongani Mountain Lodgeen. Tie sinne oli varsin erikoinen. Citymaasturimme osoittautui kärrytiellä täydeksi feikkimaasturiksi. Parinkymmenen minuutin jälkeen meidän piti olla perillä, mutta matka jatkuikin 4-vetojeepeillä vieläkin huonompaa polkua pitkin kohti korkeuksia.

Vihdoin 30 minuutin ryttyytyksen kuluttua edessämme aukesi luksustason vuoristomajatalo. Henkeä salpasi! Vanhemmat jäivät sinne ja me jatkoimme Mosambikin pääkaupunkiin Maputoon. Olimme aikataulusta muutaman tunnin myöhässä ja pelkäsimme, ettemme ehdi perille ennen pimeän tuloa.

Sapattivuosi lukuina

2010-10-24T21:53:00.000+03:00

Kun kerroimme lähtevämme vuodeksi Thaimaahan, moni piirsi mieleensä kuvan eksoottisista drinksuista hotellin uima-altaalla tai paratiisisaaren riippumatossa. Ystävämme mielikuvissa asuimme bambumajassa hiekkarannalla, vaikka todellisuudessa kotimme sijaitsi yhdessä Bangkokin sadoista hotellitorneista.

Monelle onkin ollut yllätys, kun kerromme eläneemme ihan tavallista elämää, joka muodostuu arkirutiineista ja arjen pyörityksestä. Siinä mielessä arjessamme poikkeuksellista oli vain se, ettemme käyneet töissä.

Onko vapaalla päivärytmiä?

On ja jos ei ole, sellainen on rakennettava pidemmän päälle. Päivärytmimme muodostui suurin piirtein seuraavasti:

9.00 Herätys ja aamupala

Aamupäivä
Kävellen tai taivasjunalla kuntosalille
Omatoiminen treeni tai henkilökohtaisen valmentajan kanssa
Lounas ja kaupassa käynti

Iltapäivä
Kotihommia: pyykkäystä, tiskausta
Kielitunti
Yhteydenpitoa kavereihin, facebook, muu surffailu internetissä
Matkojen valmistelua
Kirjoitushommia
Uinti- ja lukuhetki uima-altaalla

Ilta
Koti-ilta: illallinen kotona, lukemista, musiikin kuuntelua, tv:n katselua
Kaupunki-ilta: eri kaupunginosiin, nähtävyyksiin ja ravintoloihin tutustumista, shoppailua, kavereiden tapaamisia

Poikkeuksen päivärytmiin tekivät luonamme vierailleet useat ystävät ja sukulaiset.

Elämäntapaamme kuvaa ehkä osuvimmin se, että elimme kuin osa-aikaeläkelaiset. Teimme ikäänkuin lyhennettyä työviikkoa ja vietimme pitkät viikonloput. Usein viikonloppuisin lähdimme Bangkokista muualle maahan tutustumaan.

Ja arjen tietysti katkaisivat monet matkamme, jotka kestivät viikonlopusta kolmeenkin viikkoon. Olimme Thaimaassa nimittäin turistiviisumilla, jolloin meidän piti poistua maasta aina 30 päivän välein.

Mitä siellä oikein tehtiin?

327 vuorokautta oli koko matkan kesto
143 matkapäivää
16 eri maata, joista 11 oli uusia maabongoja
81 maabongoa yhteensä
23 sukellusta
120 kuntosalikäyntiä
30 tuntia kielten opiskelua
29 ihmistä kävi meillä kotona ja sen lisaksi tapasimme muutaman ystävän muualla
14 työpäivää matkojen valmistelua
44 blogia ja 7 kolumnia
51 työpäivää kirjoittamista ja kuvien lataamista

Mitä maksaa?

Vaikka kovinkaan moni ei ole rohjennut kysyä meiltä, kuinka paljon vuotemme maksoi, tiedämme sen askarruttavan monien mieltä. Koska raha-asiat ovat kovin henkilökohtaisia, kerromme jotain suuntaa antavaa.

Kuukausikulumme olivat noin 1500 euroa. Asumiseen siitä meni reilut 40%. Vuokrassa maksoimme aika paljon sijainnista, sillä asuntomme sijaitsi Bangkokin keskustassa, taivasjunan varrella. Asuntomme oli kalustettu ja vuokraan kuuluivat vuodevaatteet, keittiövarusteet ja siivous kaksi kertaa viikossa. Ilmastointi otti tästä ison siivun, vaikka pidimme sitä päällä vain öisin. Hotellikompleksista löytyivät pesutupa, uima-allas, kuntosali, minimarket, kahvila ja day spa (kauneushoitola, kampaamo, hieronta).

Toinen reilut 40% kului ruokaan, juomaan, vaatteisiin, puhelinkuluihin sekä taivasjuna- ja metrolippuihin. Reilut 10% meni kuntosaliin ja henkilökohtaiseen valmentajaan.

Kokonaisbudjetissamme kaikkein suurin kuluerä oli tietysti matkustaminen. Yli 50% matkoihin liittyvistä kuluista oli matkakuluja eli lento-, juna- ja bussilippuja sekä taksikuluja. Majoitus oli kohdemaissamme edullista, sillä vain 10% kului asumiseen. Loput 40% meni ruokaan, juomaan, tuliaisiin ja muihin ostoksiin sekä retkiin ja sukelluksiin.

Teimme myös investointeja. Hankimme kummallekin Samsungin Notebook –läppärit, iPodin, kameran yms. pientä elektroniikkaa ja teetimme työpukuja ja –paitoja.

Lisäksi ostimme uuteen kotiimme sohvakaluston ja parisängyn. Huonekalu- tai muissa ostoksissa, jotka rahdataan Suomeen, kannattaa pitää pää kylmänä. Hankintahinta oli noin 35% kokonaiskuluista. Muut kulut muodostuivat rahtikuluista thaimaalaiselle rahtifirmalle sekä kuluista Suomen päässä, joita olivat arvonlisävero 23% tullille, terminaalimaksu satamaoperaattorille ja kotiinkuljetuskulut.

Yhteenvedot jatkuvat

Tämä oli ensimmäinen yhteenveto sapattivuodestamme lukujen näkökulmasta. Yleisön pyynnöstä jatkoa seuraa, odotahan vain.

Arkadianmäki 7.6.2010: Parrasvaloissa Bangkok

2010-10-24T13:56:00.000+03:00

Julkaisen nyt muihin medioihin kirjoittamani jutut blogissamme. Tämä kolumni on julkaistu verkkolehti Arkadianmäessä kesäkuussa 2010. Klikkaa yllä olevaa otsikkoa.

Arkadianmäki 26.4.2010: Songkran - viheliäinen vesijuhla

2010-10-24T13:54:00.000+03:00

Julkaisen nyt muihin medioihin kirjoittamani jutut blogissamme. Tämä kolumni on julkaistu verkkolehti Arkadianmäessä huhtikuussa 2010. Klikkaa yllä olevaa otsikkoa.

Arkadianmäki 12.4.2010: Punapaidat menkää kotiin

2010-10-24T13:52:00.000+03:00

Julkaisen nyt muihin medioihin kirjoittamani jutut blogissamme. Tämä kolumni on julkaistu verkkolehti Arkadianmäessä huhtikuussa 2010. Klikkaa yllä olevaa otsikkoa.

Arkadianmaki 8.3.2010: Bangkokin piiritys

2010-10-24T13:46:00.002+03:00

Julkaisen nyt muihin medioihin kirjoittamani jutut blogissamme. Tämä kolumni on julkaistu verkkolehti Arkadianmäessä maaliskuussa 2010. Klikkaa yllä olevaa otsikkoa.

Pro kolumni 7/2010: Jumalat ovat puhuneet

2010-10-24T09:42:00.000+03:00

Ystavani kysyi, kuinka thaimaalainen minusta on tullut. Ensin tunsin itseni kovinkin thaimaalaiseksi. Katukeittiossa syodessani putsaan ruokalusikkani paikallisten tavoin vaaleanpunaisella pikkuservetilla, hyppaan tottuneesti pratkapojan kyytiin, enka hatkahda, vaikka kampaajani onkin ladyboy.

Mutta eihan tata kulttuuria voi omaksua. Tata voi oppia ymmartamaan, tahan voi sopeutua, tata voi rakastaa, jopa vihata, muttei omaksua.

Tama maa on taynna hassuja juttuja, joihin kulkiessa tormaa, esimerkiksi lottoamisvimma. Nyt kun Bangkokissa on vahan turisteja, eika asiakkaita riita kaikille yrittajille, lottoamisen ja muiden uhkapelien suosio on kasvanut hurjasti.

Ei siina mitaan, mutta hassua on se, etta thaimaalaiset tosissaan lepyttelevat jumalia saadakseen hyvaa onnea. Eraskin ravintolanpitaja kertoi kayneensa viikon ajan temppelissa rukoilemassa, ja kuinka ollakaan, seuraavan kerran lototessa han voitti.

Nailla hassuilla jutuilla on kuitenkin syvallinen merkitys thaimaalaisessa yhteiskunnassa. Ne pohjautuvat buddhalaisuuden, pakanauskontojen ja pitkan historian perinteisiin. Thai-kulttuurissa kaikella on tarkoituksena ja paikkansa, jopa koyhyydella.

Istuin eraana lauantaina suositun tavaratalon ala-aulassa siemailemassa jaakahvia. En ollut uskoa todeksi, kuinka tiuhaan tahtiin kalliiden merkkiliikkeiden ovet kavivat. Thaimaalaisella keski- ja ylaluokalla on, mita kuluttaa.

Talous kasvaa, mutta niin kasvavat tuloerotkin. Thaimaalaisille ei ole paivanselvaa, etta koyhien asemaa pitaisi erityisesti parantaa. Ajatellaan, etta nykyisyys on maaratty edellisessa elamassa ja siihen ei voi vaikuttaa. Ei ole hapea olla koyha tai rikas, se vain on nain. Ehka talouskasvusta lopulta tihkuu jotain myos koyhille.

Olen odottanut jumalten sanovan, etta minun pitaa jaada tanne, mutta korvissani kuulen vain kauhistuneen karjaisun: Loma loppuu!

+++ +++ +++
Julkaisen nyt muihin medioihin kirjoittamani jutut blogissamme. Tämä kolumni on julkaistu Pro Toimihenkilöunioni -lehdessä tammikuussa 2010.

Pro kolumni 4/2010: Thaimaalaista työniloa

2010-10-24T09:39:00.001+03:00

Makoilin huoneistohotellimme uima-altaalla ja olin uppoutunut thaimaan kielen oppikirjaan, kun kaksi siivoojaa valmisteli allasalueen lattiakaakeleiden pesua. Kohta paikalle tuli kaksi siivoojaa lisää ja työ pääsi käyntiin. Yksi heitti pesuvettä kauhalla lattialle ja toinen tuli sellaisella koneella perässä, jossa oli pyörivä laikka, kolmas virutti letkulla lattiaa ja neljäs kuivasi lastalla. Työn lomassa siivoojat keskustelivat iloisesti, nauroivat makeasti ja kiusoittelivat toisiaan. Jos en olisi katsellut, vain kuunnellut, olisin luullut lasten leikkivän.

Thaimaassa työvoima on halpaa, julistavat thaimaalaiset ekonomit. Sitä, mitä kansakunnalla on tarjottavanaan, pitää hyödyntää. Thaimaassa onkin joka paikassa paljon henkilökuntaa. Palvelu on nopeaa ja ystävällistä, jopa iloista, koska henkilökuntaa on riittavästi. Mutta niin tehotonta, ajattelen hiljaa mielessäni, vaikka yritänkin poisoppia koko sanasta. Työ on huonosti organisoitua, hierarkiat ovat jyrkät ja osaaminen korvataan määrällä.

Entäpä työnilo. Thaimaan kielen oppikirjassa on sana ”sanuk”, joka tarkoittaa hauskaa. Thaimaalaiset rakastavat hauskanpitoa. He hulluttelevat ja tekevät arkisista asioista hauskoja.

Hauskanpito pätee täällä myös tyoelämään. Hauskuuden ylläpitäminen on työnantajan tehtävä. Thaimaalaisista saa parhaat tehot irti, kun työnteko on hauskaa ja välillä käydään virkistäytymassä, vaikka karaokelautalla Kwai-joella.

Välillä tuntuu siltä, että täällä ei olla töissä, vaan päivähoidossa. Thaimaalaisia joskus kuvataankin vallattomiksi ja laiskoiksi, joiden työntekoa täytyy koko ajan vahtia. Tiedä häntä, ehkä he ovat vain kieltäytyneet tehokkuudesta, johon meidat suomalaiset on käännytetty kohtalokkain seurauksin. Jos ei nyt ihan hauskaa ryhdytä työpaikalla pitämään, eikö kuitenkin edes hitunen työniloa olisi paikallaan.

+++ +++ +++
Julkaisen nyt muihin medioihin kirjoittamani jutut blogissamme. Tämä kolumni on julkaistu Pro Toimihenkilöunioni -lehdessä huhtikuussa 2010.

Pro kolumni 1/2010: Arkipäivä Bangkokissa

2010-10-24T09:36:00.000+03:00

Sawatdii kha, huikkasin iloisesti kuntosalilta lähtiessäni. Henkilökohtainen valmentajani piti minulle kunnon rääkin, tunnin korkeasykkeistä thai-potkunyrkkeilyä. Vaikka kroppani oli uupunut, mieli oli virkeä. Nautin täysin siemauksin ensimmäisistä päivistäni Bangkokissa.

Astuin kadulle iloiseen ihmisvilinään, kun huomasin jotain jalkojeni juuressa. Maassa makasi ihmismytty. Hänen kasvonsa olivat vanhuksen. Hän ei pystynyt liikkumaan, joten arvelin, että jonkun on täytynyt tuoda hänet kadulle. Kaivoin taskustani muutaman batin ja yritin lohduttautua, että joku ainakin jollain tavalla pitää hänestä huolta.

Thaimaan väestöstä reilut 10 prosenttia elää köyhyysrajan alapuolella. Vahvan talouskasvun ansiosta maa on onnistunut puolittamaan köyhyyden viimeisten 20 vuoden aikana. Nyt talouskasvun ennustetaan olevan nolla tai jopa miinusmerkkinen. Se tietää köyhyyden uudelleen kasvua.

Kuljin eteenpäin vilkkaalla, myyntikojujen täyttämällä kadulla. Pysähdyin lounaalle rähjäisen näköiseen katukeittiöön. Ruokamyrkytystä en pelännyt, sen sijaan chili saattoi tehdä tepposet vatsalle. Lounasaikaan paikka oli täynnä toimistotorneissa työskenteleviä toimihenkilöitä. Porukka oli nuorta ja pöydistä kuului iloinen puheensorina.

Toimihenkilöt ovat hyvässä asemassa Thaimaan työelämässä. Maassa on valtava pula koulutetusta työvoimasta. Vaikka työttömyys on yleisesti nousussa, koulutettua työvoimaa houkutellaan töihin kilpailukykyisellä palkalla ja erilaisilla eduilla. Kouluttamattomat työntekijät, joita valtaosa työväestöstä on, joutuvat tyytymään pieniin palkkoihin ja huonoihin työolosuhteisiin.

Illan pimetessä Bangkok on parhaimmillaan. Valot syttyvät pilvenpiirtäjiin ja ihmiset lähtevät liikkeelle. Vieri vieressä olevat katukaupustelijat yrittävät houkutella, mutta voiton vie thaimaalainen jalkahieronta. Yritän suosia tavaran ostamisen sijaan palveluita. Palvelut ovat ensiluokkaisia ja edullisia, toisin kuin halpatuotteet. Ne ovat jo niin halpoja, ettei niiden tekijöille voida mitenkään maksaa edes vähimmäispalkkaa.

+++ +++ +++
Julkaisen nyt muihin medioihin kirjoittamani jutut blogissamme. Tämä kolumni on julkaistu Pro Toimihenkilöunioni -lehdessä tammikuussa 2010.

Bangkok-Helsinki

2010-08-06T12:49:00.000+03:00

Oli tiistaiaamu, 21. heinäkuuta 2010. Heräsimme normaalisti yhdeksaltä, söimme aamupalan ja valmistauduimme lähtemaan kuntosalille. Kaikki tuntui olevan kuten ennenkin, mutta lattialla nökötti kolme laukkua muistutuksena siitä, että oli aika palata synnyinmaahan.

Viimeiset viikot ja päivät Bangkokissa olivat repiviä. Oli tuskallista jättää kaupunki, johon olimme yli 11 kuukauden aikana kotiutuneet niin valtavan hyvin. Siitä oli tullut kotikaupunkimme.

Kavelimme vanhaa tuttua reittiä kuntosalille, kuten noin satana aamuna aikaisemminkin. Tervehdimme hotellin kulmalla päivystävät prätkäpojat ja taksikuskit, lähikatukeittiön pitäjät, Lolliesin baaritytot ja kahdeksannen kujan vaatturit.

Nautin bodycombatissa joka potkusta, lyönnistä ja ennen kaikkea iloisista kiljahduksista ja karjaisuista, joita thaimaalainen ohjaaja ja osallistujat päästelivät. Minähän en suomalaiseen tapaan inahtanutkaan.

Iltapäivällä pakkasimme loput tavarat. Tuloksena oli kolme ruumaan menevää laukkua ja kaksi käsimatkatavaroissa kulkevaa reppua. Arvuuttelimme kilomäärää, sillä rajana oli 20 kiloa matkustajaa kohden. Olin aivan varma, etta joudumme maksamaan lisäkiloista.

Rahtausta luottamuksella

Olimme aikaisemmin lähettäneet tavaraa rahtina Suomeen – pukuja, takkeja, kirjoja ja matkamuistoja. Rahtaaminen onkin hullunhauskaa puuhaa Thaimaassa. Saimme rahtifirman yhteyshenkilön, Khun Mamin tiedot alakerran vaatturiltamme, jossa olimme teettäneet pukuja.

Sovimme Mamin kanssa tapaamisen. Menimme meille katsomaan, mitä kaikkea pitikään rahdata. Han soitti tyokaverille, joka tuli laatikoiden kanssa ja he tunkivat tavarat kahteen laatikkoon.

Sitten menimme ala-aulaan odottamaan, etta työkaveri käy punnitsemassa laatikot. Kaveri köytti laatikot mopon takaritsille ja kaasutti pois. Hetken kuluttua Mamin puhelin soi ja kilomääräksi ilmoitettiin 36 kiloa.

Mam katsoi listalta hinnan, räknäsi hetken ja antoi vähän alennusta. Maksoin summan käteisenä, sillä rahtifirmat eivät Thaimaassa hyväksy luottokorttia tai muita maksutapoja. Mam kiitteli, sanoi lähettävänsä sähköpostia ja häipyi.

Jäin aulaan seisomaan hämmennyksen vallassa, sillä minkäänlaista kuittia tavaroista tai edes maksusuorituksesta en saanut. Piti vain luottaa.

Mamin lähetys saapui kuitenkin onnellisesti perille Suomeen, mutta ei ihan ongelmitta. Puvut oli pakattu omiin laatikoihin ja ne tulivat ensin. Yksi laatikko, jossa oli ahkerasti luettuja matkaoppaita, matkamuistoja ja ikivanhat snorkkelit, jäi jonnekin. Olimme jo saada hepulin Thaimaan päässä, kun emme tienneet, minne se oli joutunut, mutta myöhemmin selvisi, että siellähän se oli ollut syynissä Suomen tullissa viikon verran.

Yllätysten yö

Pikkuhiljaa ilta pimeni. Ihastelimme parvekkeeltamme tällä erää viimeistä kertaa Bangkokin pilvenpiirtäjien valoloistoa. Ilta yhdeksältä kannoimme tavarat alas ja kävin luovuttamassa avaimet. Tunne oli samanlainen kuin 11 kuukautta sitten sulkiessamme perässämme kotimme oven Hesarilla. Vielä viimeinen silmäys, ryhti suoraksi ja suunta eteenpäin.Vakitaksikuskimme odotti jo meita hotellin edessa.

Olin tsekannut meidät Finnairin lennolle internetissä, joten marssimme suoraan baggage drop –tiskille. Jännitimme kilomäärää, mutta sehän oli vain vaivaset 30 kiloa.

Jostakin syystä virkailija siirsi meidät 42:lta riviltä 22:lle riville. Todennäköisesti se johtui siitä, että lennolle oli tulossa suuri joukko thaimaalaisia marjanpoimijoita, jotka haluttiin sijoittaa lähekkäin. Heitä tosiaan oli lähtöselvityksessä valtava ryhmä, varmaan viitisenkymmentä, pelkkiä miehiä, joilla oli KasviHovin tuulitakit päällä. Thaimaassa kun on tärkeää, että kaikilla on samanlaiset unoformut. Se ilmaisee yhteenkuuluvuutta ja erottaa muista.

Luulimme olevamme kentällä aivan liian aikaisin, mutta juutuimmekin passijonoon. Poikkeuksellisesti passintarkastuksessa oli valtava ruuhka, joten meille ei jäänyt yhtään liikaa aikaa käydä ostamassa tuliaisviinat ja –suklaat.

Portti oli jo auki ja ja mekin menimme odotushalliin. Ja taas meidän paikkoja vaihdettiin. Nyt 7:lle riville. Pohdin siinä, että ollaan jo aika lähellä bisnesluokkaa.

Koneeseen siirtyminen alkoi kutakuinkin ajoissa. Istuimme silti aloillamme, jotta pahin ruuhka hellittäisi. Vihaan jonottamista. Nousimme viimeisten joukossa, kun virkailija juoksi peräämme. Hän halusi vielä kerran vaihtaa paikkaamme. Tällä kertaa saimmekin jymy-yllätyksen: pääsimme riville 2, joka tarkoitti bisnesluokkaa. Olimme puulla päähän lyötyjä. Emme uskoneet todeksi tätä mieluisaa onnenkantamoista.

Mutta totta se oli. Istuimme alas mukavan pehmeille ja tilaville istuimille. Ei tarvinnut istua polvet suussa. Ihan aluksi meille tarjottiin erilaisia virvoitusjuomia, joista valitsimme virvoittavan shampanjan. Kiitimme marjanpoimijoita, sillä ilman heitä, turistiluokka ei olisi tullut täyteen, eikä meitä olisi siirretty bisnekseen.

Nousun jälkeen saimme viini- ja ruokalistat. Viinivalikoima oli huippuluokkaa. Otimme alkuruuan kanssa valkoviiniä, joka tarjoiltiin Iittalan laseista. Muutkin ruokailuvälineet edustivat tyylikästä suomalaista suunnittelua.

Pääruuaksi valitsimme härkää ja sen kanssa punaviiniä. Juustot huudoimme portviinillä ja jälkiruuaksi tilasimme kahvia ja calvadosta. Oli ylellinen olo. Palvelu oli hyvää ja välitöntä.

Kanssamatkustajista suurin osa oli liikemiehiä, jotka joutuvat matkustamaan kyllästymiseen asti. He söivät nopeasti, säätivät istuimen makuuasentoon ja laittoivat nukkumaan. Viisasta, kun seuraavana päivänä on töitä.

Illallisen jälkeen harjoittelimme käyttämään istuimen säädettäviä ominaisuuksia. Kaikki osat liikkuivat: selkänojan sai alas, jalat ylös ja kaikkea siltä väliltä. Harmi, kun emme hoksanneet ottaa yhtaan valokuvaa.

Sitten alkoikin tulla uni silmään. Säädin istuimen makuuasentoon, käännyin kyljelleni ja laitoin nukkumaan. Sain nukuttua lähes koko yön, mutta Markku raukka valvoi, kun ei saa nukuttua koneessa. Onneksi hän joutui valvomaan miellyttävissä olosuhteissa.

Loistavan aamiaisen jälkeen alkoivat laskeutumisvalmistelut. Meitä jännitti. Kuinkahan kylmä siellä on? Minkähänlainen uusi kotimme on? Miltä ruisleipä maistuu? Miten sopeudumme takaisin Suomeen?

Ystävämme oli vastassa meitä, sillä hänellä oli uuden kotimme avaimet. Aamuaurinko paistoi, oli lämmintä ja tutun vihreää. Tuntui kotoisalta. Ajoimme heräilevän Helsingin läpi Fredrikinkadun ja Pohjoisen Rautatiekadun kulmaan, jossa uusi kotimme sijaitsee.

Kannoimme tavarat sisään tyhjään asuntoon, joka ensi alkuun tuntui kolkolta. Olimme hetken aikaa lamaantuneita. Sitten otimme tuliaispullosta tervetuloamaljat, kävimme suihkussa, vaihdoimme vaatteet ja pistimme hihat heilumaan. Siitä alkoi uusvanha elämämme Suomessa.

Blogi jatkuu

Sapattivuosi maailmalla on ohi, mutta seikkailut jatkuvat. Aion kirjoittaa vielä kokemuksistamme maailmalla ja sopeutumisestamme Suomeen, kunhan tässä kerkeän.

Ja emmehän me matkustamista lopeta. Nyt on suunnitteilla joulumatka Etelä-Afrikkaan ja pääsiäismatka Tadjikistaniin ja Pakistaniin ja paljon muuta. Niistä riittää juttua jatkossakin. Toivottavasti jaksat pysyä mukana.

Kiitos kaikille lukijoille tässä vaiheessa ja erityinen kiitos myönteisestä palautteesta ja valtavan hienosta tuesta matkallamme. Matka jatkuu.

Indonesia osa4: Bali

2010-07-18T11:47:00.001+03:00

Olin uhonnut itselleni, etta Balilla opettelen surffaamaan. Nyt oli aika lunastaa lupaukset. Olimme tulleet edellisena iltana Balin Kuta Beachille iltakymmenen jalkeen, kiitos myohastyneen lennon.

Aamulla kavelimme rantaan tutkailemaan tilannetta. Hiekkarantaa nakyi vasemmalle ja oikealle silman kantamattomiin. Aaltojen ja hiekkapohjan puolesta Kuta sopii aloittelijasurffaajille ja lahes kaikilla olikin surffilauta kainalossa.

Luoksemme tuli valittomasti paikallinen veijari, joka esittaytyi Elvikseksi. Han kauppasi meille surffituntia. Hyvan myyntipuheen ja sopuhinnan jalkeen teimme kaupat. Surffiopettajinamme toimi kaksi nuorta rantapoikaa.

Ensin kuivaharjoittelimme. Asetuimme laudalle makamaan, sitten ponkaisimme pystyyn ja otimme oikean surffausasennon. Ja monta kertaa, erityisesti Markku.

Lauta kainaloon ja mereen. Kun olimme riittavan syvalla, opettaja odotteli oikeanlaista, loivaa aaltoa ja kaski asettua laudalle makuulle. Aloin jo tuntea aallon lahestymisen, kun han huusi: Stand up! Eihan siita nyt ihan noin vain hypatakaan pystyyn. Sita paitsi mahaltaankin oli ihan hyva menna.

Seuraava yritys: oikeanlainen aalto, laudalle, oikea hetki ja pystyyn ponkaisu. Toisella kerralla olin jo paasemassa pystyyn, mutta kaaduin aaltoihin. Oli hyva, etta lauta oli kiinnitetty narulla jalkaan, muutoin se olisi karannut omille teille. Jatkoimme yrittamista. Pari kertaa onnistuin pysymaan laudalla kymmenisen metria. Voi sita onnistumisen riemua.

Markulla ei mennyt ihan niin hyvin. Han yritti ja yritti, muttei paassyt muutamaa metria pidemmalle. Lopulta han antoi uupuneena periksi ja opettajakin oli sita mielta, etta liian haasteellinen tapaus. Olin kuitenkin ylpea miehestani, silla yritys on tarkeinta - han surffasi joka tapauksessa.

Reilun tunnin jalkeen olin lopen uupunut. Surffaus kylla kiinnosti, mutta paatin jattaa sen talla kertaa yhden kokeilun varaan. Jos aikoo oikeasti opetella surffaamaan, se vaatii paljon aikaa ja hyvan surffauskoulun, jossa surffaukseen liittyvat tiedot ja taidot opetetaan perusteellisesti, aivan kuten sukelluksessakin. Naita seikkoja ei opiskella rantapoikien kanssa, vaikka komeita ovatkin.

Matkaajakollegan kanssa kaljalla

Olin ajatellut, etta sapattivuoden viimeinen sukellus oli Bunakenilla, mutta paatin kuitenkin sukeltaa viela kerran. Menimme matkatoimistoon, jossa oli sopivasti tarjolla hylkysukellus Tulambenilla. Varasin sen. Koska se olisi vasta ylihuomenna, lahdimme katsastamaan Kutan legendaarista yoelamaa.

Hyvan illallisen jalkeen astuimme sisaan ensimmaiseen paikkaan, jossa soi live musiikki. Vasta jalkikateen kavi ilmi, etta kyseessa oli kuuluisa surffiklubi Tunes. Istuimme baaritiskille ja otimme kaljat. Ehdimme istua hetken, kun Markku kuiskasi: ”Onko tuo Merja Mahka? On, ei, on se!”

Merja Mahka on Iltasanomien vuoropaallikko, joka on vuorotteluvapaalla ja hanen tavoitteenaan on saavuuttaa 100 maan rajapyykki. Olemme seuranneet hanen matkablogiaan http://blogit.iltasanomat.fi/satamaata/?pos=no-blogit . Han on liikkunut samoilla seuduilla samaan aikaan kuin mekin.

Paatimme, etta mina menen kysymaan, etta oletko sina se Merja. Ja kylla han oli. Han pyysi heti istumaan samaan poytaan ja oli iloinen, kun sai tavata lukijoitaan. Istuimme siina muutaman oluen verran, kunnes hanen taytyi lahtea, silla seuraavana aamuna oli surffausta tiedossa. Kiitimme kivasta juttutuokiosta ja toivotimme onnea seuraaville etapeille.

Jalleennakeminen

Seuraavana paivana kokeilimme Kutan aaltoja ilman surffilautaa. Aallot olivat yllattavan korkeat, imaisivat syovereihinsa ja pyorittivat kuin rasynukkea. Joskus vyory kesti niin pitkaan, etta ilma alkoi jo loppua. Hurjaa. Turvallisempaa olisi surffilaudan kanssa. Itse asiassa useilla olikin mukanaan surffilaudan tyyppinen lauta, jolla ei surffattu, mutta leikittiin aalloissa.

Illaksi olimme sopineet treffit yhden sukelluskaverin kanssa, jonka tapasimme Bunakenilla. Olimme menossa syomaan kalaravintolaan laheiselle rannalle. Rannalla oli vieri vieressa toistaan upeampia kalaravintoloita. Valitsimme taksikuskin suosituksesta yhden niista. Poydat olivat ihan vesirajan tuntumassa ja soihdut valaisivat ymparillamme.

Kavimme kalatiskilta valitsemassa syotavat. Tilasimme ison hummerin, vadillisen simpukoita ja keskikokoisen barramundin, lisukkeeksi riisia. Eika aikaakaan, kun tilaukset saapuivat jo poytaan. Hummeri ja barramundi oli grillattu, simpukat hoyrytetty. Kaikki oli maustettu runsaalla valkosipulilla ja yrteilla. Kastikkeeksi tuli valkosipulivoita.

Ruoka oli taivaallista, tosin myos taivaallisen hintaista. Palasimme takaisin hotellille vatsat taynna merenherkkuja. Toivottelimme kaverillemme hyvat jatkot – ehka tapaaamme Cobra Bandin keikalla Suomessa.

Vasyneet sukeltajat

Aamulla olikin tyypillinen sukeltajan aikainen aamu, tahanastisista aikaisin. Menin aamupalalle heti seitsemalta, kun se avattiin. Minut piti tulla hakemaan klo 7 – 7.30 valisena aikana. Odottelin kuitenkin kahdeksaan asti, ennenkuin mitaan tapahtui.

Pikkubussin takapenkilla makoili vasynyt britti, joka oli katsonut edellisyona Saksan matsin. Olin tyytyvainen, silla saisimpa minakin viela nukkua. Mukaan tuli viela kaksi tyyppia: jenkki-nainen, joka suoritti jatkokurssia ja britti-mies, joka oli suorittanut peruskurssin ihan vastikaan Punaisella merella. Nuokuimme kaikki koko matkan, joka kesti lahes kolme tuntia.

Vihdoin olimme perilla. Parkkialueella oli kymmenien eri sukellusfirmojen pikkubusseja ja paikka kuhisi sukeltajia lahtotouhuissa. Kavelimme rantaan ja odottelimme, kun kantajat toivat varusteemme. Tiesin etukateen, etta kyseessa olisi rantalahto, josta en pitanyt lainkaan. Katselin kivikkoista rantaa ja muutamia sukeltajia, jotka yrittivat paasta veteen. Ja kaatuivat.

Mina ja kaksi brittia olimme ryhma. Laitoimme varusteet yllemme ja kahlasimme veteen. Meno oli hankalaa, koska kivikossa oli myos isompia kiven jarkaleita, joita piti vaistella. Heittaydyin heti veteen, kun oli tarpeeksi syvaa.

Vedin rapylat jalkaan, sovittelin maskia ja ilmoitin olevani ok. Toisella briteista, silla vasyneella, oli ongelmia. Ensin hanen maskinsa vuosi ja sitten han sai lihaskramppeja. Odottelimme toisen britin kanssa kaikessa rauhassa. Vihdoin paasimme laskeutumaan pohjaa pitkin hylylle.

Ensimmaisella sukelluksella kiersimme hylkya ympari ulkopuolelta. En oikein nahnyt mitaan, kun keskittyin tarkkailemaa sen vasyneen britin menoa. Kavi selvaksi, ettei han ollut sukeltanut pitkaan aikaan.

Tulimme sen toisen britin kanssa parina vahan jaljessa. Hanella meni aivan loistavasti, vaikka olikin ihan keltanokka. Jo puolen tunnin kuluttua divemaster alkoi vauhdilla viemaan meita takaisin rantaan. En meinannut pysya perassa. Sen vasyneen britin ilma oli vahissa ja oli jo kiire.

Toisen sukelluksen lahto sujui rivakammin, mutta sukellusaika jai tallakin kerralla puoleen tuntiin. Ehdimme kuitenkin kayda hylyn sisalla, joka oli minulle sukelluksen kohokohta. Muutoinkin viimeinen sukellusretki jai vahan pliisuksi, mutta ei se mitaan, aina se on kuitenkin yhta ihanaa.

Paluumatka kesti toiset kolme tuntia ja palasin hotellille vasta iltakuuden jalkeen. Silla aikaa Markku oli muuttanut ja odotteli minua kuumeisesti uudessa hotellissamme. Olin nimittain varannut hotellin vain kolmeksi yoksi, koska tarkoituksemme oli kayda muuallakin. Pidimme Kutasta kuitenkin sen verran, etta paatimme jaada sinne lopuiksi kolmeksi yoksi. Etsimme edellispaivana paikan paalta uuden hotellin ja loysimmekin sellaisen aivan superljuksin.

Huone oli iso ja tyylikas, mutta kaiken huomion vei sen kylpyhuone – se oli enemmankin kylpyla. Olimme luvanneet itsellemme vahan luksusta ja sita nyt saimme. Olihan tama viimeinen matkamme talla matkalla.

Mina kapteenina

Aamulla lahdimme snorklausretkelle Turtles Islandille. Tulimme ”vesiaktiviteettikeskukseen”. Siella hyorivat sukeltajat, snorklaajat, vesihiihtajat, ilmasukeltajat (para diving) ja kaikki sulassa sovussa. Olisi, kuin olisimme tulleet tehtaaseen, jossa ihmisia vietiin liukuhihnalla erilaisiin aktiviteetteihin.

Liukuhihna vei meidat snorklaamaan. Jouduimme veneeseen kahden australialaispariskunnan kanssa, joilla oli lapsia niin vietavasti. Senkin viela kestimme, mutta snorklauskohde oli surkein koskaan nakemamme. Sinne mentiin oikeastaan syottamaan kaloja, josta en pida ollenkaan. Korallia, eika muutakaan nahtavaa ollut. Markku ei tullut edes veteen. Olimme pettyneita.

Ajoimme takaisin rantaan ja seurue poistui veneesta. Me jatkoimme kilpikonnasaarelle, jossa oli kilpikonnien suojelua varten perustettu keskus. Siella kilpikonnat kasvatettiin tiettyyn ikaan, ennenkuin osa niista paastettiin mereen. Loput jaivat turistien huviksi.

Siella oli paljon myos muita elaimia, joita kaikkia pidin kasissani: kilpikonna, haukka, kaarme, lisko, lepakko... Elainraakkaystahan se oli, mutta kun elaimet ovat niin hellyttavia.

Paluumatkalla veneen kapteeni antoi minun ohjata venetta. En tunne itseani kotoisaksi minkaan ajoneuvon ratissa, enka tuntenut nytkaan. Se oli taman reissun jannittavin ja pelottavin hetki.

Jussia ulkomailla

Seuraavaksi olikin vuorossa juhannuksen vietto. Hotellillamme piti olla sauna, mutta kun menin sita kyselemaan, minulle kerrottiin, etta se oli otettu pois kaytosta. Ei kuulema ollut riittavasti kayttoa. Saimme tyytya juhannussaunan sijasta vaahtokylpyyn omassa ylellisessa kylpyhuoneessamme.

Illalla uima-altaalla jarjestettiin grillijuhlat. Olimme ostaneet liput niihin jo edellisena paivana ilmaisen viinin houkuttelemana. Viini on Indonesiassakin erittain kallista ja raknasimme, etta jo kahden viinilasin jalkeen olisimme voiton puolella.

Juhlat alkoivat seitsemalta uima-altaalla. Astelimme saunapuhtaina altaalle, jossa meidat ohjattiin juhlallisesti poytaan.
- Oikein plaseeratut paikat, ihastelimme poydassa olevia hienoja nimilappuja.

Tilasimme lasilliset viinia ja odotimme poytaseuruettamme. Vaki valui pikkuhiljaa paikalle ja alkoi iloinen puheensorina. Bandi soitti taustamusiikkia. Hotellivieraat olivat paasaantoisesti australialaisia, joille Bali on suosittu lomakohde.

Ja varmaan arvaattekin, etta meille kavi ”karonsuot”. Se kaikkein mollein pariskunta istui meidan poytaamme. Nuorirouva tuskin sanoi iltaa ja nuori-isanta maleksi paikalle lippalakki paassa ja istuessaan kaansi selkansa meille. Voiko enaa voimakkaammin osoittaa mieltaan. Vaikutti silta, etta isannalla oli kova krapula ja hanet oli pakotettu juhliin.

Se vahan latisti tunnelmaamme, mutta onneksi saimme muuta ajateltavaa, kun buffet aukesi. Ryntasimme hakemaan ruokaa. Buffet-poyta oli pitka. Sielta loytyi erilaisia salaatteja, tietysti riisia ja nuudeleita seka grillattuja kana- ja mustekalavartaita, pihveja, kalaa ja vaikka mita. Monesti buffettien liha on sitkeaa, mutta nyt se oli suussasulavaa. Minakin merenelavien ystavana keskityin nyt pihveihin.

Illallisen ohessa esitettiin Ramayana baletti. Oli mielenkiintoista seurata toista tulkintaa samaisesta tarinasta. Esitys oli tietysti vaatimattomampi altaan reunalla kuin valtavassa ulkoilmateatterissa, mutta se oli oikein hyva. Kun esitys loppui, yleiso sai kayda ottamassa kuvia yhdessa tanssijiden kanssa. Minakin ryntasin halailemaan Rahwanaa, miesta, joka kidnappasi Sintan.

Markku valitteli jo aikaisemmin flunssaista oloaan, emmeka siksi innostuneet sen railakkaampaan juhannuksen viettoon. Juhlien paatyttya menimme lukemaan ja nukkumaan. Ja tosiaan, Markku sai kunnon nuhan. Surffaaja kun ei tervetta paivaa nae, varsinkin jos on enemman vedessa kuin laudalla.

Aamiaista jo illalla

Oli shoppailupaiva. Kavelimme kauppakadulle ja piipahdimme eri merkkiliikkeissa tutkailemassa hintoja, erityisesti urheiluvaatteiden hintoja. Ei erityisen halpaa, Bangkokissa on halvempaa.

Kuta on erikoistunut erilaisiin surffi-, uima- ja rantavaatteisiin. Katukaupoissa valikoima on minusta monipuolisempi, tyylikkaampi ja muodinmukaisempi kuin Thaimaassa.

Iltapaivan loikoilimme ja lueskelimme uima-altaalla, silla Markun flunssa oli pahimmillaan. Seuraavana paivana olisi matkustuspaiva ja on ikavaa istua kipeana lentokoneessa.

Illalla, ennenkuin lahdimme syomaan, tilasimme huonepalvelusta aamiaisen huoneeseemme seuraavaksi aamuksi klo 9.00. Vihaamme aamulahtoja, kuten tiedatte, ja halusimme ihan rauhassa nauttia aamiaisen huoneessamme. Huomasin, etta tilauksen yhteydessa kaikki ei mennyt perille, mutta annoin asian olla.

Olimme hotellihuoneessa, kun illalla yhdeksalta oveen koputettiin. Naureskelin Markulle, etta se on se aamiainen. Ja niinhan se oli. Tarjoilija toi pokkana meille aamiaista, eika meinannut millaan luovuttaa, vaikka sanoimme, etta haluamme sen vasta aamulla. Hetken kuluttua oveen koputettiin uudelleen. Siella oli nyt toinen tarjoilija saman lastin kanssa. Ihmettelimme, etta eiko se nyt mene kaaliin, etta haluamme aamiaisen aamulla yhdeksalta.

Arvatkaa vaan, aamulla klo 9.00 odottelimme aamiastamme. Olimme jo pakanneet ja lahestulkoon lahtovalmiita. Talla kertaa oveen ei koputettu. Emme saaneet aamiaista. Oli vahan kiukkuinen olo, niinkuin aina nalkaisena.

Olimme tilanneet taksin valmiiksi ja menimme vastaanottoon selvittamaan laskumme. Sain miljoonalaskun selvitettya ja maksettua, kun sitten Markku otti ohjat kasiin ja suomensi, miten meita oli palvelu ja mita on hyva palvelu. Han pyysi johtajan yhteystiedot palautetta varten, koska han ei tietenkaan ollut paikalla. Onneksi sentaan eivat yrittaneet laskuttaa tyhjasta aamiaisesta.

Kotiin paastyamme laitoimme johtajalle palautetta, mutta ei sielta viela tahan paivaan mennessa ole mitaan kuulunut. Harmittaa, etta loppumetreista jai huono maku suuhun, silla Kuta Beach on mainettaan parempi. Tosin kertakaynti riittaa, jos ei ole surffaaja.

Indonesia osa3: Yogyakarta

2010-07-09T14:28:00.001+03:00

Seisoimme asemalaiturilla ja katsoimme allistyneina junaa, jonka katolla istui ihmisia.
- Onkohan juna niin taynna vai onko sisalla liian kuumaa? Varmaan kumpaakin, pohdiskelimme keskenamme.

Olimme matkalla Jakartasta Yogyakartaan ja odottelimme junaa. Junan lahtoon oli vain kymmenisen minuuttia, mutta kukaan ei osannut viela kertoa, milta raiteelta se lahtisi. Vaikka vaihtoehtoja oli vain kaksi, silti se vahan hermostutti. Opasteitakaan kun ei ollut.

Keksimme hommata kantajan, joka sitten veikin meidat oikeaan junaan ja oikeaan vaunuun. Meidan paikkamme olivat eksklusiv-luokassa eli parhaassa. Ei meille muita lippuja edes suostuttu myymaan.

Istuimme alas. Vaunu oli vaatimaton ja kulunut, mutta jalkatilaa oli riittavasti. Olimme ostaneet asemalta evasta kahdeksan tunnin matkaa varten: piirakoita, olutta ja vetta. Se oli kuitenkin turhaa, nimittain junan nytkahtaessa liikkeelle alkoi tarjoilu. Ensimmaiseksi tarjoiltiin kuuluisaa jaavalaista kahvia, jossa oli maitoa ja paljon sokeria.

Sitten vaunuisanta kulki lounasmenuun kanssa ja otti vastaan lounastilaukset. Tilasimme nasi goreng specialit, joita han lampimasti suositteli. Junan ruoka- ja juomatarjoilu oli lahes taydellinen. Vain olut puuttui, mutta siihenhan olimme osanneet varautua. Ja mika parasta, junan ilmastointi oli niin tehokas, etta oluet pysyivat viileina.

Katselimme maisemia, lueskelimme ja suunnittelimme ohjelmaa seuraavaksi kolmeksi paivaksi. Juna pysahtyi harvakseltaan, silla se oli nopein juna Jaavan poikki. Matka sujui leppoisasti. Nautimme hartaasti tilaamaamme lounaan: paistettua riisia, jonka lisukkeena oli grillattu kanankoipi ja paistettu kananmuna. Se oli hyvaa. Jossain vaiheessa iltapaivaa vaunuisanta kavi rahastamassa ostamamme kahvit ja lounaat.

Aitoa vai coca colaa?

Vihdoin puoliviiden maissa saavuimme Yogyakartaan eli Jogjaan. Hotellimme sijaitsi keskeisella paikalla, ihan lahella juna-asemaa, joten kavelimme sinne. Pikainen majoittautuminen ja tutustumaan kaupunkiin.

Jos Jakarta on Indonesian kaupallinen keskus, Jogja on sen henkinen ja kulttuurinen keskus. Se on erityisen kuuluisa batiikkitoista, Ramayana tanssista ja nukketeatterista.

Ihan kulman takana hotellistamme oli Jogjan paakatu, Jalan Marioboro. Se oli sananmukaisesti taynna batiikkia. Batiikki on Indonesiasta peräisin oleva kankaiden värjäystekniikka. Siinä kangas värjätään vahavärjäysmenetelmällä tai solmujen avulla, josta kuvio kankaaseen syntyy.

Molemmin puolin kadun vartta oli liikkeita ja kojuja, jotka myivat batiikkibrandilla paitoja, mekkoja, saronkeja, sandaaleita ja ihan mita vaan kraasaa. Meita varoiteltiinkin coca cola batiikista, jolla tarkoitetaan sita, etta tuotteen varit eivat kesta pesua, vaan sekoittuvat ja haalistuvat pesussa. Aitoa batiikkia voi pesta kylmassa tai kuumassa vedessa, mutta mieluiten kasin.

Haasteellisin tehtava sille illalle oli viskipullon ostaminen. Manadossa loysimme tavaratalon takahuoneesta paikallista viskia, mutta Jogjassa saman ketjun tavaratalo ei myynyt viinaa, vain olutta. Manado nimittain sijaitsee Sulavedella, jossa valtaosa vaestosta on kristittyja, mutta nyt olimme muslimienemmistoisella Jaavalla.

Kysyimme neuvoa riksakuskilta, pratkapojilta ja apteekkarilta, joka lopulta opasti meidat oikealle suunnalle. Vihdoin loysimme kojun, joka tosin ensin myi eioota, mutta sitten suostui jostain kulman takaa hakemaan meille pikkupullon paikallista tarpattia.
- Make it triple, sanoi Markku ja saimme kolme 25 sentin pulloa.

GT vai Romeo ja Julia?

Seuraavana aamuna etsimme ensi toiksemme matkatoimiston, joita turistien suosimalla Jalan Sosrowijayalla oli pilvin pimein. Yksi sisaanheittajista oli sen verran vakuuttava, etta paatimme astua sisaan toimistoon. Varasimme samalle illalle liput Ramayana tanssiesitykseen ja seuraavaksi paivaksi auton ja kuljettajan Borobudurin ja Prambananin temppeleille.

Sitten jatkoimme kavellen sulttaanin palatsille, Kratonille. Jogja on ainut Indonesian provinssi, joka on virallisesti sulttaanin hallitsema. Palatsi oli aika vaatimaton, tosin emme paasseet sulttaanin asuttamaan osaan.

Kaduilla kulkiessamme olimme saaneet kymmenia kutsuja batiikkitaiteen gallerioihin. Jogja on taynna niita. Oppaamme palatsilla suositteli tiettya galleriaa ja hommasi meille viela riksakuskinkin ja niin olimme matkalla batiikkitaiteen maailmaan.

Galleriassa oli esilla paa-asiassa taideopiskelijoiden toita. Batiikkitaulut maalataan tavalliselle kankaalle, jonka voi pesta. Hinnassa varien laatu ja tyon maara ovat ratkaisevia, ei niinkaan taulun koko.

Taulut olivat upeita. Ihastelimme eraan taiteilijan toita, joissa han kuvasi Borobudurin temppelimaisemaa seka indonesialaisen kylan elamaa. Nimitimme hanet Ginitoniciksi, koska hanen signeerauksessaan naytti lukevan niin.

Paatimme ostaa kolme, kohtuullisen isoa, hanen tyotaan uuteen kotiimme Helsingissa. Galleristi oli innoissaan, silla kyseessa oli hanen oma poikansa. Lisaksi ostimme muutaman pienemman tuliaisiksi.

Ja mika katevinta, maalaukset irrotettiin kehyksista ja kankaat taiteltiin. Nain ne mahtuivat yhteen pieneen pussiin. Lopuksi galleristi otti yhteystietomme ylos ja lupasi, etta GT lahettaa meille tauluihin liittyvan tarinan. Saapa nahda, nainko meita posti odottaa Suomessa.

Tahan valiin kaikille lukijoille tiedoksi, etta juuri ennen Indonesian matkaa, vuokrasimme asunnon Helsingista, silla sapattivuotemme on paattymassa ja paluu Suomeen edessa.

Illalla menimme Purawisatan ulkoilmateatteriin katsomaan Ramayana balettia. Ramayana on tarina kahdesta rakastavaisesta, Sintasta ja Ramasta. Rahwana on myos Sintan peraan ja kidnappaa hanet. Rama lahteen heidan peraansa veljensa, Laksmanan kanssa. Matkalla he tapaavat valkoisen apinan, Hanomanin, joka auttaa veljeksia Sintan vapauttamisessa. Monien mutkien kautta loppu on hyvin ja rakastavaiset saavat jalleen toisensa.

Baletti on tanssin ja naytelman valimuoto, jossa puvuilla ja maskeilla on suuri merkitys. Jokaisella liikkeella ja asennolla on oma merkityksensa, jotka symboloivat esimerkiksi tunteita.

Kavimme Bangkokissa katsomassa thaimaalaista maskitanssia, tarinan nimelta Khon. Esitys oli hyvin samantyyppinen kuin Ramayana, mutta hillitympi ja vahaeleisempi. Jainkin miettimaan, olikohan Purawisatan esitysta muokattu turistien makuun, silla se oli paljon nayttavampi ja mukaansatempaavampi kuin thaimaalainen versio.

Meko valokuvamalleja?

Aamulla suuntasimme kohti Borobudurin buddhalaista temppelia, jonka rakentaminen aloitettiin 1200 vuotta sitten aikana, jolloin Jaavaa hallitsi budhhalainen kuningaskunta. Islamin usko tuli saarelle vasta paljon myohemmin ja onkin uskonnoista nuorin. Olemme nahneet kymmenia temppeleita, eika tastakaan voi sanoa muuta kuin, etta se oli vaikuttava.

Ensiksi kiipesimme kapeat raput ylos temppelin huipulle ja sielta lahdimme tulemaan temppelia kerros kerrokselta alaspain.

Luoksemme tuli pari teini-ikaista tyttoa, jotka pyysivat ujosti, etta saisivatko he ottaa kuvan meista heidan kanssaan. Suostuimme ilman muuta. Yhtakkia ymparillamme oli kaksikymmenta nuorta, jotka kaikki halusivat poseerata kanssamme. Kuvia otettiin kameralla ja kannykalla, yhdessa ja erikseen. Kun tytot olivat tyytyvaisia, he kiittivat ja lahtivat kikattaen pois.

Ei mennyt kuin hetki, kun tuli seuraava ryhma ja sama ruljanssi alkoi uudestaan. Alkuhammennyksen jalkeen otimme tilanteesta kaiken ilon irti ja poseerasimme kuin julkkikset konsanaan. Meista halusivat kuvia niin kaveriporukat kuin perheetkin. Teinipojat olivat hellyttavia, hiukan ujoja, mutta reippaita. Teiniangsteista ei ollut tietoakaan. Hellyttavin oli kuitenkin eraan perheen isoaiti, joka halusi kuvaan kanssani. Liioittelematta meista otettiin satoja kuvia.

Olimme jo aikaisemmin todenneet, etta indonesialaiset tulevat helposti juttelemaan ja kyselevat, etta mista kaukaa sita vieraat on. Vaikka mukaan mahtuu niitakin, joilla on kaupalliset taka-ajatukset, suurin osa on aidosti kiinnostuneita juttelemaan niita naita. Heilla on se onni puolellaan, etta he osaavat englantia erittain hyvin. He ovat todella valloittavia ihmisia.

Iltasanomien Merja Mahka matkablogissaan, http://blogit.iltasanomat.fi/satamaata/?pos=no-blogit, myonsi Hymypoika-patsaan indonesialaisille. Ja nimenomaan siita syysta, etta he eivat halua miellyttaa turistia, vaan ovat hymyssaan aitoja. Suhtauduimme ensin epaluuloisesti, kuten varmasti kaikki Thaimaa-fanit. Sitapaitsi mehan olimme julistaneet jo myanmarilaiset maailman mukavimmiksi ihmisiksi. Mutta nyt, kaikki Kaakkois-Aasian maat kierrettyamme, paadyimme Merjan kanssa samaan lopputulokseen.

Sitten matkamme jatkui Prambananin hindutemppelille. Se on kai samaa ikaluokkaa kuin Borobudurkin. Kummallakin temppelilla turistit ohjattiin sisaan oman sisaankaynnin kautta. Paasylippu oli tietysti huomattavasti kalliimpi turistille kuin paikalliselle. Ei siina mitaan, lipunmyyntiaulassa oli turisteille omat sisavessat seka tarjolla kahvia, teeta ja vetta.

Brambananin temppelissa oli jotain samaa Angkor Watin kanssa. Kambodzahan on aikoinaan ollutkin hindulainen. Jalleen kerran vaikuttava temppeli ja sama valokuvausruljanssi. Emme antaneet hymyn hyytya, vaan poseerasimme jokaiselle halukkaalle.

Illansuussa palasimme takaisin Jogjaan. Olimme onnellisia paivan tapahtumista - etta jollain tylsalla temppeliretkellakin voi olla hauskaa, kun antautuu tilanteen vietavaksi. Illan kruunasi viela se, etta ravintolasta, jonne menimme illalliselle, loytyi viinia, balilaista roseeta. Nam!

Riksalla vai mopolla?

Oli lahtopaiva. Saimme pidettya huoneen iltakuuteen asti, silla lentomme Balille lahtisi vasta illalla. Meilla oli siis koko paiva aikaa. Paatimme lahtea lintumarkkinoille. Neuvottelimme riksakuskin kanssa matkan hinnasta. Se kuulosti paljolta, mutta myonnyimme siihen, koska tiesimme markkinoiden siirtyneen kauemmaksi keskustasta. Ennen ne olivat olleet lahella Kratonia.

Lahdimme matkaan. Poljimme, tai riksakuski polki, kymmenisen minuuttia, pysahtyi ja kertoi olevamme perilla. Sitten han kertoi mukamas yllattyneena, etta lintumarkkinat ovatkin muuttaneet.
- Niin, kylla me sen tiedamme, etta ne ovat muuttaneet, jatka vain polkemista ja vie meidat perille, tuhisi Markku.

Riksakuski naytteli yha vain hammastynytta ja vaati lisaa rahaa loppumatkasta. Hyppasimme pois ja maksoimme suivaantuneina sovitun hinnan. Siina sitten seisoimme ja mietimme seuraavaa siirtoa. Luoksemme tuli mies, joka oli nahnyt koko tilanteen ja tarjosi meille mopokyytia. Sovimme menopaluun hinnasta ja hyppasimme mopojen kytiin.

Lintumarkkinoilla oli myynnissa kaikenlaisia pienelaimia lemmikeiksi: lintuja, liskoja, kissoja, koiria, kaarmeita ja vaikka mita. Siella myytiin myos kukkoja kukkotappeluihin. Kilpakukot olivat isoja ja voimakkaita ja ne tepastelivat ympariinsa rehvastellen.

Paluumatkalla kavimme Tamansarissa, vesilinnassa, joka jai sopivasti matkan varrelle. Vesilinna oli aikoinaan puutarha, jossa sulttaani perheineen virkistaytyi kylpylassa tai suurella uima-altaalla. Enaa ei ollut jaljella kylpylaa, eika vettakaan, vain kellaribandi harjoitteli rakennelman uumenissa.

Kiitimme mopokuskeja kyydista, silla he nayttivat meille taas hiukan enemman kuin mita olisimme muuten nahneet.

Oli lounasaika, myohainen sellainen. Menimme viehattavaan puutarharavintolaan, joka oli rakennettu talon katolle. Tilasin jogjalaista erikoisuutta: kookosmaidossa haudutettua kanaa ja jakkihedelmaa (jack fruit). Se oli mielettoman maukasta ja hiukan erilaista currya kuin mihin olin aikaisemmin tormannyt.

Illalla kuudelta luovutimme huoneen ja lahdimme lentokentalle. Onneksi olin soittanut aamulla lentoyhtioon ja tarkistanut lahtoajan, sille se oli muuttunut 40 minuuttia myohaisemmaksi. Muuten olisimme lahteneet kentalle aivan liian aikaisin. Loppujen lopuksi kone lahti tunnin myohassa jo myohaistetysta ajasta. Juuri kun olimme ehtineet kehua kaakkois-aasialaisten lentojen tasmallisyytta.

Indonesia osa2: Bunaken

2010-06-30T14:01:00.000+03:00

- Vihaan aikaisia aamuheratyksia, kirosi Markku aamukuudelta. Tiesimme jo nyt, etta paivasta tulisi paska, vaikka olikin meidan 12. haapaiva.

Olimme tilanneet taksin puoli seitsemaksi, mutta tullessamme alas, sita alettiin vasta tilata. Kymmenen minuuttia tehokasta peliaikaa meni hukkaan. Kuskimme ajeli kuin olisi ollut sunnuntaiajelulla, tosin sunnuntaihan se olikin, vaikka sanoimme, etta meilla oli kiire lentokentalle. Katselin hermostuneena kelloa. Ehdimme lentokentalle kuitenkin ihan ajoissa.

Jono lahtoselvityksessa oli kohtuullinen, mutta paikallisten matkustajien matkatavaroiden ja erilasten pakettien ja nyssakoitten maara olivat niin valtavat, etta jonotus kesti tuskallisen kauan. Olimme ihan kypsia. Lento lahti ajoissa ja olimme Manadossa, Sulaveden saarella aikataulun mukaisesti, mutta jouduimme odottamaan matkatavaroita ennatyspitkaan. Ne tietysti tulivat viimeisten joukossa ja verisuoni paassa pullistui pullistumistaan.

Loysimme kuljettajan, jonka oli maara vieda meidat Manandon satamaan, josta jatkaisimme veneella Bunakenin paratiisisaarelle. Pyysimme kuskia pysahtymaan jonkun kaupan luona, jotta voisimme ostaa vetta ja kaljaa. Han sanoi kauppojen olevan kiinni sunnuntaisin. Olimme pettyneita, mutta tyydyimme vastaukseen. Matkan varrella naimme kuitenkin useita auki olevia kauppoja. Markulla alkoi kiehua. Kun paasimme veneelle, meidan piti viela odotella puolisen tuntia, ennen kuin lahdimme matkaan. Olimme kireita kuin viulunkielet.

Kaupunkilainen viidakossa

- Mihin v..tuun me ollaan oikein tultu, sihisin Markulle, kun tulimme rantaan.

Naimme vain hakattua mangrovemetsaa ja jotain rameikkoa, hiekkarannasta ei tietoakaan. Koska oli laskuveden aika, vene ei paassyt kovin lahelle rantaa ja jouduimme kahlaamaan loppumatkan.

Rannassa meita odotteli mokkikylan omistaja Lorenzo, pieni, pyorea mies, joka sydamellisesti toivotti meidat tervetulleiksi ja kehotti meita istuutumaan alas. Hanen leppoisuutensa sai meidatkin rauhoittumaan hermoja kiristavan matkan jalkeen. Saimme kylmat oluet, jotka nautimme ihan rauhassa ja aloimme pikkuhiljaa rentoutua. Elama alkoi jalleen hymyilla.

Majoittauduimme pieneen mokkiimme, joka oli alkeellinen, mutta viehattava. Tiesimme onneksi etukateen, ettei siella ollut ilmastointia, eika lamminta vetta, mutta siella oli sanky, vessa ja suihku ja sahkot 18-06 valisena aikana, sen pitaisi riittaa... ehka. Lorenzon mokkikyla vaikutti luonnonlaheiselta paikalta ja sitahan olimme tulleet hakemaankin... ehka.

Lahdimme snorklaamaan, silla meille oli kerrottu, etta parhaat snorklauspaikat olivat juuri Lorenzon edustalla. Meita hiukan epailytti, mutta pienen kahlauksen jalkeen loysimme valtavan upean koralliriutan. Olimme haltioissamme. Totesimme yhteen aaneen, etta nyt taisi jaada Thaimaan Similan kakkoseksi.

Seuraavaksi marssimme kinttupolkua pitkin viidakon lapi viereiseen mokkikylaan, Living Coloursiin varaamaan sukelluksia. Living Colours on suomalaisen pariskunnan omistama mokkikyla ja sukelluskeskus. Se on niittanyt saarella mainetta tasokkaan majoituksen ja ammattitaitoisen sukelluskeskuksen myota.

Itse asiassa alunperin yritin varata majoitusta sielta, mutta se oli taynna, ja he suosittelivat meille Lorenzoa. Matka naiden valilla oli onneksi lyhyt, vain muutama minuutti. Varasin sukellukset ja katsoin varusteet valmiiksi aamua varten. Sitten pyorahdimme rantabaarissa, jossa houseband valmisteli illan keikkaa.

Palasimme Lorenzolle syomaan illallista, joka kuului hintaan, samoin kuin aamiainen ja lounaskin. Tarjolla oli maukkaita vihannespihveja, kalaa kookoskastikkeessa, lihaa chilikastikkeessa ja hoyrytettyja vihanneksia seka tietysti riisia. Soimme antaumuksella, silla olimme nalkaisia pitkan paivan jalkeen.

Poytaseurueemme koostui paa-asiassa suomalaisista sukeltajista. Suurin osa oli suorittamassa jatko- tai divemaster-kurssia ja loput olivat huvisukeltajia, kuten mina. Oli hauska pitkasta aikaa tavata enemmankin suomalaisia ja juttu lahti suomalaiseen tapaan liikkeelle jahmeasti. Meille kerrottiin, etta talla hetkella niin Lorenzolla kuin Living Coloursillakin oli enemmisto asiakkaista suomalaisia.

Inspiraatiota kookosviinasta

Illallisen jalkeen lahdimme kaikki naapuriin. Valtasimme baaritiskin ja jaimme odottelemaan keikan alkamista. Kobra Bandin solisti Freddy otti suomalaisyleison heti ensimmaisella biisilla, joka oli Eppujen Tahroja paperilla. Bandi soitti akustisesti ja Markuksen alkukantaiset rummut hurmasivat.

Oli todella erikoista kuunnella suomalaista musiikkia yhdessa Indonesian pienimmista ja syrjaisimmista saarista. Freddy oli nimittain viime talvena bandinsa kanssa Suomessa matkailumessuilla esiintymassa, jonka lisaksi he tekivat keikkaa mm. Kallion Libertessa ja Soul Kitchenissa. Reissun aikana pojat oli sanan mukaisesti suomalaistettu: kookosviina maistui bandille suomalaiseen tapaan. Se kuulemma tuo inspiraatiota.

Freddy omisti jokaisen biisin jollekulle henkilolle/pariskunnalle/perheelle. Meidan perhe sai jostain kumman syysta osakseen Eppujen Baarikarpasen. Yleison villitsi kuitenkin Abban Waterloo, johon oli tehty uudet sanat: ”Bunaken, how many dives did you do today...” Bandi sai raivoisat suosionosoitukset.

Koska seuraavana aamuna oli sukellus, lahdimme ajoissa takaisin Lorenzolle. Pimealla kinttupolulla vastaamme tuli sonni. Siina se makasi keskella polkua ja koska ymparilla oli sademetsaa, ei sita oikein paassyt kiertamaankaan. Markku huusi ja melskasi, mutta se vain katsoi laiskasti. Tuijasimme sita taskulampuilla ja se alkoi hermostua, kuten mekin. Vihdoin se siirtyi sen verran, etta paasimme luikahtamaan sen ohi.

Huh huh, paasimme ehjin nahoin mokkiimme ja laitoimme nukkumaan. Yhtakkia yolla herasimme rapinaan. Ihan kuin joku olisi tonkinut roskakoria ja vierittanyt sielta jotain pyorivaa. Sitten kuulimme, kuinka lasi tai pullo kaatui. Kuulimme, kuinka kynnet rapisivat lattiaa vasten, kun se joku juoksi ympari huonetta.

Nousimme ylos ja laitoimme valot. Poydalla oli kaatunut lasi ja roskakorista oli tongittu pieni Underberg-pullo. Ihmettelimme, mika elain mahtoi olla kyseessa: kissa, gekko, hiiri vai rotta. Sen verran iso kuitenkin, etta se saa roskakoria kaatamatta pikkupullon lattialle. Nukuimme ensimmaisen yon huonosti uuden elainystavamme kanssa.

Virran vietavana

Herasin aamulla puoli kahdeksalta, kavin aamupalalla ja kavelin naapuriin. Sonni oli onneksi haipynyt. Hyppasin veneeseen, jonne kaikki varusteeni oli tuotu valmiiksi. Olimme liikkeella jo puoli yhdeksan ja sukelluskohde oli kymmenen minuutin paassa. Meidan ryhmassa oli vain kolme eli mina, parini, joka oli juuri suorittanut jatkokurssin ja divemaster. Paasimme sutjakkaasti veteen ja painuimme alas.

Laskeuduimme lahes pystysuoraa koralliriutan reunaa alas kahteenkymmeneen metriin, josta jatkoimme riutan reunaa eteenpain. Ihailin riutan reunaa, joka oli kuin vuorenrinne. Katselin ylos pystysuoraa rinnetta ja kuvittelin itseni vuorikiipeilijaksi. Olimme vedessa lahes tunnin, silla kaikilla riitti happea, mika oli harvinaista.

Olimme takaisin puolen paivan jalkeen, jossa Markku jo odottelikin minua lounaalle. Ruuan jalkeen lahdimme laheiseen kylaan. Kavelimme kapeaa viidakkotieta pitkin. Matkan varrelle jai useita mokkikylia ja sukelluskeskuksia, mutta kaikkialla muualla oli tosi hiljaista.

Alkoi sataa vetta, mutta jatkoimme sinnikkaasti kylaan asti ihailemaan sen pienuuteen nahden ylimitoitettua kirkkoa. Rannalla naimme puuveneenrakentajia ahertamassa. Kylassa ei ollut kauppoja, mutta muutama kioski loytyi, joista yhden terassille istahdimme, ostimme oluet ja tarkkailimme kylan elamaa. Ei siella mitaan tapahtunut.

Palattuamme Lorenzolle paatimme ottaa paivaunet huonosti nukutun yon takia. Nukuimme kuin pienet porsaat. Se oli ihanaa! Herattyamme olikin jo illallisaika ja sama poytaseurue kokoontui syomaan ja spekuloimaan paivan tapahtumia.

Ruuan jalkeen kavimme naapurissa ottamassa baaritiskilla parit oluet, mutta lahdimme nukkumaan varsin aikaisin. Ja sonni odotti meita tallakin kerralla. Vaikka meita oli nyt ryhma, emme saaneet sonnia liikkeelle, joten jouduimme kiertamaan sen puskien kautta.

Yon vietimme taas salaperaisen elainystavamme kanssa. Mina paatin kuitenkin nukkua siita huolimatta, mutta Markku taisteli sen kanssa heittaen tyhjia vesipulloja ja valiin tomistellen. Havisi!

Aamulla toistuivat samat rutiinit, paitsi etta Markkukin lahti mukaan snorklaamaan. Olimme jo yhdeksan maissa vedessa ja kohteena samanlainen riutan reuna kuin edellisena paivana. Kohteet olivat samankaltaisia, mutta paivan pelasti valtava kilpikonna, jonka naimme korallin kolossa. Sielta se tuijotti meita tiukasti.

Viimeisella sukelluksella jouduimme tai oikeastaan tiesimme jo etukateen joutuvamme voimakkaaseen virtaan, joka meni riutan reunan suuntaisesti. Kun virta otti mukaansa, ihmettelin hetken ja yritin vastustella, mutta ei siina muu auttanut kuin heittaytya virran vietavaksi. Menimme lujaa. Minua pelotti koko ajan, etta irtaannun muista ja menen divemasterin edelle, mutta sitten ymmarsin, etta virta vie kaikkia samalla nopeudella, joten pysyin divemasterin jaljessa.

Hurja kokemus ja kaiken kaikkiaan hienot sukellukset. Erityisen hyvaa oli se, etta veneessa oli eritasoisia sukeltajia. Sain kokeneemmilta neuvoja itselleni, kun kuuntelin heidan juttujaan, mutta samanaikaisesti sain antaa muutaman vinkin minua kokemattomammille ja tukea heita. Se oli yhdessa oppimista.

Se oli leirielamaa

Olimme taas puolilta paivin Lorenzolla, jota olimme leirikylaksi alkaneet kutsua. Mieleeni muistuivat lapsuudenaikaiset kesaleirit. Tavallaan meillakin oli leiriohjelma, jota noudatimme: aamupala, sukellus, lounas, sukellus/vapaata, illallinen, illanvietto. Lorenzon leirikylasta muodostui oma pieni yhteisonsa omine juttuineen ja rutiineineen, joka kavi kylassa naapurileirissa, jolla puolestaan oli omat juttunsa. Minusta oli ihanaa olla leirilla.

Kun leiriohjelman mukaan meilla oli vapaata, otimme taas tirsat. Ulkona tuli vetta kaatamalla, sade ropisi kattoomme ja tuuditti meidat yha syvempaan uneen, eika elainystavaammekaan nakynyt. Herattyamme oli illallisen aika.

Lorenzo oli jarjestanyt meille yllatyksen. Illallisen aikana hanen bandinsa soitti mukaansatempaavaa indonesialaista musiikkia. Olin jo aikaisemmin ihastunut indonesialaiseen musiikkiin, niin rokkiin kuin kansanmusiikkiinkin. Hellyttavinta olivat itsekyhatyt soittimet, jotka toimivat ihan yhta hyvin kuin tehdastekoisetkin.

Mekin paatimme yllattaa ja lauloimme suomalaisen kansallislaulun, Varttinan tunnetuksi tekeman rallatuksen, jonka nimea en muista, mutta sen yksi sakeisto menee nain: Enka mina takiasi kampaa enka peilaa, kampaa enka peilaa.....Varmaan muistatte. Musisoinnin jalkeen, jalleen kerran marssimme naapurileiriin ja valloitimme baaritiskin.

Perinteinen Suomi-ilta

Ilta oli siita erikoinen, etta yhdella pariskunnalla oli haapaiva ja yllattavan monella ei ollut sukellusta aamulla, kuten ei minullakaan. No senhan tietaa, miten siina suomalaisille kay – juodaan kaljaa auringonnousuun.

Illan aloitti Suomi-iskelmasikerma, joka parin kaljan jalkeen sai herkan tunnelman aikaiseksi. Valilla tiskijukkina pyori nuorisoa, jotka soittivat meille uusimmat maailman hitit. Illan ohjelmanumerosta vastasi kauniskasvoinen, kultakutrinen Suomi-poika, joka tanssi Michael Jacksonin Billie Jeanin. Upeaa, loistavaa!

Tietyssa vaiheessa iltaa, jokainen haluaa olla tiskijukka. Tasta musiikkisopasta tuli kuitenkin varsin hyva, vaikka kokkeja oli monta. Olut virtasi, valiin nostelimme snapseja, suomalainen jutustelu oli herannyt henkiin ja valilla jopa jammailimme. Meilla oli oikein kivaa, mutta ainut ulkomaalainen, joka menoa ymmarsi oli Freddy. Han jo varoittelikin, etta huomenna on iso krapula. Emmehan me sita uskoneet.

Jossain vaiheessa puolenyon ja aamuyon valilla mekin nostimme perat penkeista ja lahdimme kotileiriin. Sonni ei ollut odottamassa kinttupolulla tai emme ainakaan nahdeet sita. Elainystavamme kiusasi meita edelleen, mutta annoimme sen mekastaa ihan rauhassa. Aamulla loysin poydan alta kosteusvoidepurkin, jonka se oli kaynyt ottamassa meikkipussista ja jyrsinyt korkin puhki. Kauhistelin mielessani, kuinkahan iso elain taalla meita oikein terrorisoi.

Mainettaan parempi Manado

Aamulla meidan oli aika vaihtaa maisemaa. Hyvastelimme kummatkin leirikylat: kiitokset Lorenzolle, Mialle ja Jaskalle, Freddylle ja bandille, sukelluspareille, divemastereille, ryyppykavereille, tiskijukille ja naapureille. Tavataan seuraavilla matkamessuilla! Hyppasimme veneeseen ja suuntasimme katseemme Manadoon. Myonsimme, etta Freddy oli oikeassa: Meilla oli iso krapula.

Manadoon paastyamme, majoittumisen jalkeen otimme tirsat, jonka jalkeen lahdimme tutustumaan kaupunkiin. Kavimme syomassa hyvaa nasi gorengia ja shoppailimme Matahari-tavaratalossa, josta loytyi edullisesti Markulle parit shortsit ja minulle sandaalit. Siina shoppaillessa meilta loppuivat kateisvarat ja rahanvaihdon loytaminen olikin hankalaa. Saimme kavella pitkaan, ennenkuin sen loysimme.

Rahanvaihdossa oli toissa kolme nuorta neitoa, jotka hoitivat tyonsa asiallisesti. Eivat juurikaan hymyilleet. Kun tyot oli tehty, yksi heista kysyi ujosti, saisiko hanen kaverinsa ottaa valokuvan meista hanen kanssaan. Mehan tietysti vastasimme, etta ilman muuta. Ja siita se sitten alkoi. Sitten otettiin kuvia ainakin kymmenen minuuttia, yhdessa ja erikseen. Hauskin rahanvaihto ikina.

Onhan Manado aika ruma kaupunki, mutta jalleen kerran ihmiset tekivat siita ikimuistoisen.

Indonesia osa1: Jakarta

2010-06-29T10:13:00.000+03:00

Kun on tyokseen lomalla, on valilla pakko ottaa lomaa lomasta. Meilla oli valtavat odotukset Indonesian lomaltamme, joka oli sapattivuotemme viimeinen. Halusimme nahda ja tehda kaiken – sukeltaa ja surffata, tutustua ihmisiin ja heidan arkeensa, nauttia kulttuurista ja arkkitehtuurista, kuunnella historiaa ja tietaa nykyisyydesta, iloita ja nauttia elamasta.

Talta pohjalta kokeneemmankin matkanjarjestajan ammattitaito joutui koetukselle, etenkin kun olemme jo kokeneet niin paljon. Joku on joskus kysynytkin, tuntuuko mikaan enaa miltaan, kun on niin paljon matkustanut. Taytyy myontaa, etta valilla ei tunnukaan, mutta sitten jokin tilanne, sattuma tai onnenkantamoinen saa aikaan valtavan latauksen.

Nain meille kavi Jakartassa. Olimme lentaneet AirAsialla Jakartaan edellisena yona ja herattyamme lahdimme tutustumaan Indonesian paakaupunkiin, jota myos isoksi durianiksi kutsutaan. Durian on isokokoinen hedelma, joka haisee kasittamattoman pahalle, mutta maistuu hyvalle.

Hotellimme sijaitsi tarkoituksellisesti lahella rautatieasemaa, jonne kavelimme ostamaan junaliput Yogyakartaan seuraavan viikon perjantaiksi. Ei meilta mitaan sen kummemmin kysytty, virkailija kirjoitti meille liput kalleimpaan luokkaan ja silla siisti.

Jatkoimme matkaa laheiselle monumentille, Monakselle, joka on 132 metria korkea torni, jota kutsutaan Sukarnon viimeiseksi erektioksi. Sukarno oli yksi Indonesian itsenaisyystaistelijoista, joka julisti Indonesian itsenaiseksi vuonna 1945 ja ensimmainen presidentti sen itsenaistyttya lopullisesti Hollannin siirtomaavallasta vuonna 1949.

Pyorimme monumentin ymparilla, kun luoksemme tuli ainakin kymmenes postikorttikauppias. Olimme jo hymyillen sanomassa eikiitosta, kun han yllattaen ehdottikin, etta haluaisi toimia oppaanamme ja nayttaa meille oikeaa Jakartaa. Hanella kun ei ollut muutakaan tekemista.

Spekuloimme hetken hanen tarkoitusperiansa, silla olimmehan tormanneet matkoillamme kymmeniin samanlaisiin tapauksiin. Paatimme kuitenkin lahtea hanen kelkkaansa. Kaveri vaikutti mukavalta ja teki vaikutuksen kertomalla, etta Suomen entinen presidentti Martti Ahtisaari teki rauhan hanen maassaan. Olimme otettuja.

Paatostamme vauhditti myos se, etta Monaksen nakoalatorniin oli valtava jono, joten oli turha kuluttaa tuntikausia jonossa. Meilla kun oli aikaa vain yksi kokonainen paiva Jakartaan. Joten menoksi.

Tarjolla koirapataa

Suuntanamme oli Jakartan vanha kaupunki, Kota. Menimme sinne paikallisbussilla. Koska Jakartassa ei ole metroa, raitiovaunua, eika taivasjunaa, bussiliikenne oli jarjestetty katevasti siten, etta busseilla oli omat, betonivalleilla eristetyt kaistansa, joille tosin eksyi usein myos muita kulkuneuvoja. Bussipysakit olivat kuin metroasemia. Odotushalliin mentiin portista nayttamalla lippua ja sitten odotettiin suljettujen ovien takana. Kun bussi tuli, ovet aukesivat ja ihmiset astuivat sisaan. Miehilla ja naisilla oli omat jononsa, mutta bussissa kaikki olivat sekaisin.

Kavelimme Chinatownin lapi, jossa totesimme, etta kiinalaiset syovat kaiken. Myynnissa oli kaarmeita, sammakoita ja koiria. Kylla, koiria! Naimme nimittain kadun varrella koirahakkeja ja kysyimme oppaaltamme, mita varten koirat ovat noin kuution kokoisissa hakeissa.
- Ne menevat syotavaksi laheiseen ravintolaan, han vastasi sen kummemmin ihmettelematta.

Saavuimme buddhalaiselle temppelille, joka oli taynna kynttiloita, suitsukkeita ja savua. Savua oli niin paljon, etta ihmettelin, eiko kukaan viela ollut kuollut hakamyrkytykseen. Temppelilta lahtiessamme rankkasade yllatti. Istuimme katoksen alle odottelemaan, kun yhtakkia olimme kymmenien kerjalaisten piirittamia. Tai eivat he oikeastaan meita piirittaneet, tulivat pitamaan sadetta kuten mekin. Yksi heista tarjosi meille ruokaakin samalla kun syotti riisia ja kanaa kahdelle lapselleen.
- Hyva antaa vahastakin, tuumasimme.

Sateen loputtua matkamme jatkui hollantilaiseen kaupunginosaan. Eihan siella enaa hollantialaisia asunut, mutta aikoinaan se oli ollut siirtomaavallan keskus. Mukulakivinen aukio oli taynna nuoria valokuvataideopiskelijoita, jotka poseerasivat joka kulmalla opiskelijatovereiden ottaessa kuvia. Kaupunginosan rakennukset olivat suurimmalta osalta rapistuneet kayttokelvottomiksi, mutta aukion laidalla oli muutamia hyvin sailyneita kolonialistisia rakennuksia, kuten kuvernoorin hallintorakennus, jossa nykyaan toimi museo seka kuuluisa ja ylellinen kahvila Batavia.

Kerjalaiset, jotka eivat kerjaa

Pysahdyimme kahvila Bataviaan oluelle ja oppaamme kertoi Indonesian historiasta ja nykypaivasta. Keskustelumme keskittyi uskontoihin. Indonesia on maailman suurin muslimienemmistoinen maa, jopa 80% 250 miljoonaisesta vaestosta on muslimeja. Se ei kuitenkaan ole islamilainen valtio, vaikka tana terrorismin vastaisen sodan aikana onkin viitattu, etta siita voisi tulla seuraava Irak tai Afganistan.

Oppaamme itse oli muslimi, mutta korosti eri uskontojen yhteiseloa ja painotti, etta Indonesiassa on viisi uskontoa: islam, kristinusko, buddhalaisuus, hindulaisuus ja kungfutselaisuus. Maan yhteiskunta onkin pysynyt suureksi osaksi harmonisena, vaikka sosiaaliset, uskonnolliset ja etniset jännitteet ovat paikoin aiheuttaneet pahoja väkivaltaisuuksia.

Mietteliaiana jatkoimme matkaa Jakartan vanhimpaan satamaan, Sunda Kelapaan. Reittimme kulki ransistyneen kauppakorttelin lapi ja moottoriteiden siltojen alitse. Siltojen alla asui asunnottomia. He olivat kyhanneet sinne asumuksensa ja olivatpa pojat tuoneet sinne biljardipoydankin.

Oppaamme kertoi, etta jakartalaisista 15% on asunnottomia. Kalkuleerasimme siina mielessamme, etta sehan tarkoittaa lahes puoltatoista miljoonaa ihmista (Jakartan vakiluku on yli 9 miljoonaa).

Tulimme kelluvaan kylaan, jossa ihmiset asuivat vaatimattomissa puutaloissa, jotka oli rakennettu puupilareiden varaan. Osa asui veneissa. Elama oli koyhaa, mutta vilkasta ja eloisaa. Aikuiset tervehtivat ystavallisesti ja lapset halusivat tietysti valokuvaan.

Olimme allistyneita. Olimme kulkeneet Jakartan koyhimmilla alueilla, eika kukaan kerjannyt mitaan. Mieleemme muistui Manila, jossa kaikki kerjasivat, vaikkei ihan ollut tarpeenkaan. Kerjaamisen sijasta indonesialaiset kauppaavat kaikkea, mita kasiinsa saavat, esimerkiksi vesipullokauppiaita oli joka kulmassa.

Ilta alkoi hamartaa, kun otimme taksin ja veimme oppaamme takaisin Monakselle. Han ei siis pyytanyt rahaa, mutta annoimme neljan tunnin kierroksesta ihan hyvan tipin. Olimme tyytyvaisia ja onnellisia retkestamme ja kaikki kiitos kuului hanelle.

Sitten jatkoimme kiireen vilkkaa hotellimme saksalaistyyliseen tavernaan katsomaan jalkapalloa. Tilasimme kunnon wienersnitselit, joista olisi riittanyt syotavaa koko joukkueelle.

Malesia: Kuala Lumpur ja Pulau Perhentian

2010-05-21T13:17:00.001+03:00

- Jaha, se on taas kohta poistuttava maasta, tuskailin Markulle.
Kun tulimme Thaimaaseen syyskuussa, olimme hakeneet Suomesta viisumin kolmella sisaantulolla. Kun aika siita viisumista jatti, emme hakeneet enaa uutta, vaan paatimme poistua maasta aina 30 paivan valein. Suomalaiset turistit kun voivat oleskella maassa 30 paivaa ilman viisumia.

Talla kertaa paatimme lahtea kaymaan Kuala Lumpurissa. Malesia ei sinansa ollut kiinnostava kohde, silla olimme jo bonganneet sen: olimmehan kayneet paivaretken Langawilla toissa kesana. Kuala Lumpur kuulosti kuitenkin viehattavalta, joten aloin varaamaan matkaa.

- Itse asiassa, sinne kun ollaan menossa, niin kannattaisiko kayda myos jossain rantakohteessa. Ja jos rantakohteeseen ollaan menossa, niin sitten kannattaisi menna sellaiseen, jossa voi sukeltaa, pahkalilin koneen aaressa.

Tata rataa paadyimme siihen, etta lensimme ensin Kuala Lumpuriin kahdeksi yoksi, sitten Pulau Perhentialle kolmeksi yoksi ja takaisin KL:aan yhdeksi yoksi.

Meilla oli tosi hauska biletysreissu Singaporessa viime marraskuussa ja paatimme ottaa uusinnan Kuala Lumpurissa. Kaverini oli asunut KL:ssa ja hanelta sain hyvia syoma- ja juomapuolen vinkkeja.

Olimme KL:ssa sopivasti alkuillasta. Hotellimme sijaitsi loistavalla paikalla lahella yhta KL:n baarikaduista. Kamat hotellihuoneeseen ja menoksi. Ensin kauhistelimme oluen hintaa, mutta niinhan se aina menee, etta se ei ole koskaan liian kallista.

Kavimme ensin parissa pubissa ja sitten menimme syomaan korkeatasoiseen, malesialaiseen ravintolaan. Miljoo, tarjoilu ja viini olivat hyvaa, mutta malesialainen ruoka ei oikein vakuuttanut. Taisimme olla liian hienossa paikassa, silla olemme tottuneet katukeittoihin.

Sitten lahdimme etsimaan menoa. Baarikadulta ei loytynyt varsinaisesti tanssipaikkoja, mutta hyvia pubeja kyllakin. Istahdimme yhden terassille, eika aikaakaan kun saimme juttuseuraa, ja tietysti jumituimme siihen. Meilla oli oikein hauskaa, mutta puolen yon aikaan totesimme, etta meidan iltamme jatkuu hotellihuoneessa. Nukkumatti kutsui vaativasti.

- Mua ei huvita nyt mikaan, sanoi Markku aamulla vakavalla naamalla.
- Ei muakaan. Ei meidan aina tarvitse kiertaa kaikkia kaupungin nahtavyyksia. Joskus voi ottaa ihan rennostikin, lohduttelin miestani.

Paatimme ottaa rennosti ja venytella sangyssa lounaaseen asti teemalla ”ei yhtaan nahtavyytta KL:ssa”. Vietimmekin paivan maleksien ja vetelehtien. Illalla loysimme loistavan espanjalaisen tapas-paikan. Mina tilasin poydan tayteen tapaksia ja Markku loistavaa, espanjalaista punaviinia. Sitten nukkumaan.

Katson autiota hiekkarantaa

Aamulla oli lahto pienelle saarelle Malesian itarannikolle, jota Lonely Planetissa kutsuttiin trooppiseksi paratiisiksi. Lensimme ensin Kota Bharuun, josta otimme taksin Kuala Besutiin, josta edelleen pikaveneen Pulau Perhentialle.

Vene jatti meidat laiturille pienen hiekkarannan toiseen paahan. Rannalla oli kymmenkunta pienta hotellia vieri vieressa, jotka tarjosivat mokkimajoitusta. Lahdimme rantaa pitkin etsimaan Bayu Dive Lodgea, josta olin varannut majoituksen. Yllatykseksemme paikka oli ruotsalaisen kaverin omistama. Han pyoritti Alu Alu sukelluskoulua ja hanen malesialainen vaimonsa majoituspuolta.

Meininki oli rentoa. Sukeltajia hyori ympariinsa vieden ja tuoden varusteita. Osa nautti myohaista lounasta. Aurinko paistoi lampimasti ja meri valkehti kutsuvasti. Yksi varjo paratiisissa kuitenkin oli: Bayun rantakahvilassa ei saanut kaljaa kuin vasta iltaviiden jalkeen. Kello oli vasta kolme ja olimme janoissamme. Jotain meille selitettiin, etta vasta auringonlaskun jalkeen, varmaan jotain muslimihommia, tuhahdimme tyytymattomina.

- Noh, ei voi mitaan, tiesimmehan, etta olemme muslimimaassa, jossa alkoholi ei kuulu kuvaan. Mennaan nyt kuitenkin uimaan, komensin miestani.
Markku on kuitenkin kovin paattavainen, silloin kun on jostain tarkeasta asiasta kyse. Ei aikakaan, kun han tuli silmat loistaen viereisesta rantakahvilasta kahden Tiger-tolkin kanssa. Niin kippasimme tulo-oluet ja naytimme pitkaa nenaa Bayun kahvilalle. Sita paitsi namakin vahat rahat menivat nyt paikallisille ihmisille, eivatka ruotsalaisille.

Seuraavana aamuna herasin puoli kahdeksalta, jatin Markun nukkumaan ja hiivin aamupalalle. Olin lahdossa aamupaivasukellukselle. Olin edellisena iltana katsonut varusteet valmiiksi ja nyt oli laitepaketin kokoamisen aika. Talla kertaa tunsin oloni jo ammattilaiseksi, kun tiesin heti, mika piuha laitetaan mihinkin.

Meita oli nelja sukeltajaa ja divemaster. Sain parikseni kaverin, joka oli kotoisin Mauritiukselta. Han osoittautui kokeneeksi sukeltajaksi ja oikein hyvaksi pariksi.

Laitoimme varusteet ylle jo rannalla ja sitten kahlasimme veneelle. Annoimme laitepaketit veneeseen ja nousimme itse perassa. Sitten matkaan, joka kesti vain kymmenkunta minuuttia. Nailla paratiisirannoilla on juuri se hyva puoli, etta sukelluskohteet ovat lahella. Mereen pulahdimme veneen reunalta kierahtaen, joka oli minulle ihan uusi kokemus.

Ensimmainen sukelluskohde oli nimeltaan Temple of the Sea. Se oli pyorea, ylospain suippeneva, pienta kukkulaa muistuttava koralliasetelma. Lahdimme pohjalta liikkeelle ja nousimme pikku hiljaa spiraalimaisesti ylos.

Matkalla seuraavalle kohteelle pysahdyimme syomaan valipalaa: lattyja ja vetta. Seuraava kohde oli Sugar Ray Wreck eli vapaasti kaannettyna sokerirauskun hylky. Olin aivan tapinoissani, silla olin ensimmaista kertaa hylylla. Kaikki tuntui niin mielenkiintoiselta ja erilaiselta kuin koralliriutoilla. En oikein hahmottanut kokonaisuutta, sen verran iso uponnut rautalaiva oli, mutta kyljellaan se naytti pohjassa lojuvan. Sukelsimme laivan laitaa pitkin, loysimme sen ison potkurin ja uskaltauduimme katsomaan sen aukoista sisaan. Piti kuitenkin olla varovainen, etten loukkaisi itseani teraviin rautatankoihin, joista sojotti sielta taalta tai jaisi kiinni roikkuviin koysiin.

Olimme takaisin Alu Alulla jo lounasaikaan. Parini lahti viela iltapaivasukellukselle, mutta mina jain Markun kanssa rannalle uimaan ja lueskelemaan. Tanaan kun ei ollut snorklausretkea.

Illalla kavelimme reilun kilometrin mittaisen rantamme paasta paahan oikein kasikkain ja nautiskelimme auringonlaskusta. Katsoimme ihaillen kahta lenkkeilijaa, jotka juoksivat rantaa eestaas. Illan mittaan rannalle ilmestyi muitakin kulkijoita, enimmakseen aasialaisia turisteja, etsimaan kai ruokapaikkaa.

Bayun rantakahvila ja se viereinen olutpaikka olivat ainoat koko rannalla, jotka tarjoilivat alkoholijuomia ja soittivat musiikkia, joka sekin loppui jo kymmenelta. Ei silla, etta se olisi haitannut, olimme sangyssa jo ennen yhdeksaa.

Hui, se oli hai

Aamulla toistui sama kuvio: herasin puoli kahdeksalta, jatin Markun nukkumaan, hiivin aamupalalle ja lahdin sukeltamaan. Nyt kohteena oli Tukas ja Baby 3T.

Jalkimmaisella kohteella naimme kilpikonnan. Divemaster ja toinen pariskunta ohittivat kilpikonnan mitaan huomaamatta, mutta mina huomasin sen, kun se touhuili jotain kivenkolossa. Naytin sen parilleni, joka jai paikalleen odottamaan, kun itse kiiruhdin hakemaan divemasterin ja pariskunnan katsomaan loytoani. Seurasimme kilpikonnaa pitkan matkaa ja divemaster sai siita loistavia kuvia. Olin ylpea itsestani. Mina kun en yleensa huomaa enka nae yhtaan mitaan, vain suuret linjat.

Iltapaivalla lahdimme Markun kanssa snorklaamaan ja hanen haaveena oli nahda kilpikonna tai hai. Ensimmaisessa kohteessa oli hienot korallit ja paljon erilaisia kaloja, muttei etsimaamme. Vaihtaessamme paikkaa, yksi kilpikonna suostui nayttaytymaan pikaisesti meille veneesta, mutta koska emme itse olleet vedessa, sita ei laskettu.

Viimeinen kohde oli nimeltaan Shark Bay. Vau, joko nyt tarppaisi. Snorklasimme muutaman minuutin, kun Markku huomasi kaksi pienta haita, ja huitoi innoissaan minulle niiden sijainnin. Ei aikaakaan, kun han alkoi huitoa uudelleen ja nyt oli kyseessa kunnon vonkale. Katsoimme pinnalta, kun se salaperaisesti lipui allamme. Se naytti pelottavasti tappajahailta. Minakin nain nyt ensimmaisen kerran ihan kunnollisen hain. Palasimme tyytyvaisina rantaan.

Olimme edellisina iltoina syoneet Bayun rantakahvilassa, mutta nyt paatimme menna viereiseen paikkaan. Olimme hiukan tyytymattomia Bayun palveluun. Se oli hidasta ja hapuilevaa, eika ruokakaan niin hyvaa ollut. Aamupalaakin jouduin odottamaan 25 minuuttia. Ihmettelin, miten voi yhden jogurttipurkin ja hedelmakipon tuominen kestaa niin pitkaan. Kuinkahan kauan omeletin saaminen olisi kestanyt.

Tilasimme grillissa, folion sisalla haudutettua inkivaarikalaa, malesialaista salaattia ja paistettua riisia kanalla. Ruoka oli loistavaa ja sen makua lisasi romanttinen tunnelma. Istuimme poydassa lahella vesirajaa. Olimme avojaloin, saarella emme muutenkaan kayttaneet kenkia, ja upotimme varpaat pehmeaan rantahietikkoon. Reaggae soi taustalla. Olimme aivan nirvanassa. Oli viimeinen ilta Perhentialla.

Aamulla herasin taas puoli kahdeksalta, mutta nyt heratin myos Markun. Meidan piti lahtea takaisin Kuala Lumpuriin. Ensin pikaveneella Kuala Besutiin, sitten taksilla Kota Bharuun ja sitten Air Asialla KL:aan.

Teimme matkaa Kota Bharuun asti ruotsalais-hollantilaisen pariskunnan kanssa, jotka olivat kanssani sukeltamassa. Heidan piti alkuperaisen suunnitelman mukaan viettaa kolmen viikon lomastaan pari viimeista paivaa Bangkokissa, mutta poliittisen tilanteen takia he paattivat jaada Perhentialle ja suorittaa sukelluskortin. He olivat kumpikin aarettoman tyytyvaisia ja kokivat, etta heidan elamansa oli muuttunut. Hienoa! Itse vahan jo paukuttelin henkseleita, minullahan on jo yli 20 sukellusta takana.

Rantaroleksi

Meilla oli Kuala Lumpurissa viela iltapaiva aikaa kiertaa pari nahtavyytta. Valitsimme kohteiksemme KL Towerin ja Chinatownin iltamarkkinat. Mutta niita ennen etsimme postin.

Olimme nimittain eka iltana, pubissa istuessamme, pienessa hiprakassa, ostaneet mielestamme tosi mahtavat tuliaiset aideillemme. Ne vaan painoivat pirusti. Olimme jattaneet ne Perhentian reissun ajaksi hotellin sailytykseen ja nyt olimme viemassa niita postiin.

Virkailija pakkasi tuliaiset huolellisesti ja kertoi kuljetuksen kestavan meriteitse kuukaudesta kolmeen. Ikava kylla, emme voi paljastaa tarkempaa tietoa paketin sisallosta, silla se on yllatys.

Kavelimme hotelliltamme puolisen tuntia nasinneulatyyppiseen, pyorivaan torniin, josta oli huikeat nakymat ympari kaupungin. Olimme reilun parin sadan metrin korkeudessa ja torni oli kai maailman neljanneksi korkein.

Kello oli iltakuusi. Vaikka oli ruuhka-aika, meidan oli pakko tunkeutua kokeilemaan paikallista taivasjunaa (monorail). Laiturilla oli niin paljon ihmisia, etta jouduimme odottelemaan parin junan verran, ennen kuin mahduimme sisaan. Jaimme pois Chinatownin lahdella ja etsiydyimme iltamarkkinoille, Jalan Pedalingille.

Markku jai satimeen jo ensimmaisella kojulla ja osti aidon rantaroleksin, joka sittemmin huomattiin toimimattomaksi. Mina puolestani loysin ihka-aitoja Lacosten feikki t-paitoja, joihin olin tykastynyt jo Bangkokissa. Sain suurin piirtein samalla hinnalla, kun osasin tinkia. Muutoin Malesian hintataso on korkeampi kuin Thaimaan.

Aamulla nukuimme pitkaan, silla kone lahti vasta iltapaivalla. Soimme lounaan hotellin alakerrassa. Tilasin indonesialaisen salaatin nimelta gado gado, olemmehan menossa kesakuussa Indonesiaan - paksun pahkinakastikkeen alla oli ituja, kurkkua ja paistettua soijaa. Lieko keittio epaonnistunut, mutta salaatti oli aivan karmeaa. Katsoin kateellisena, kun Markku veti hyvalla ruokahalulla kanavoileipaa. Ei se mitaan, soin annoksen kuitenkin, itsehan tilasin.

Alkuillasta olimme takaisin kotona Bangkokissa. Lahtiessamme Malesiaan, punapaidat olivat hyvaksyneet paaministerin sovintoesityksen, mutta jostain syysta mielenosoitus jatkui vaan. Tunnelma alkoi olla aika kirea.